— Ei tiedä. Sodanhaluinen kuningas saattaa taas piankin keksiä uusia sotaretkiä, virkkoi Lauri.
— Milläpä miehillä hän enää sotaa käynee. Ainakin ne, mitä tälle puolle Pohjanlahden on jäänyt, tarvitaan tarkoin hävitettyjen kotien rakentamiseen.
Hetkisen tuijotti Nicolaus-pappi tulisijan hiillokseen, missä kalakeitto oli äsken kiehunut ja jatkoi:
— Luulenpa, että Ruotsissakin on jo lopullisesti kyllästytty Kaarle XII onnettomiin päähänpistoihin ja silloinhan hänestä saisimme täälläkin pian rauhan.
Nicolaus-papin ajatusta ei piilopirtin perhe käsittänyt. Mistäpä he olisivat voineet käsittää, että tämän huikentelevaisen hallitsijan suurimmaksi syyksi oli luettava tämäkin kärsimysten pitkä kausi, jota isonvihan nimellä jälkipolvet tulisivat muistelemaan. Venäläinenhän oli tosin maan hävittänyt, mutta ehkäpä tarmokkaampi hallitsija olisi sen voinut estää.
— Aion tästä käydä minäkin seurakuntaani hoitamaan, jonka saan nyt yksinäni tehdä, kun esimieheni kuuluu hänkin sodan kärsimyksiin sortuneen. Metsä on kaadettava kirkon ympäriltä ja rauhan evankeliumia taas saarnattava. Nyt levähdän täällä hoivissanne ja huomispäivänä lähdemme tästä joukolla hävitettyjen kotien raunioille.
Sitäpä lähtöä Metsäkulmalle olivat piilopirtin asukkaatkin juuri miettineet. Laurinkin koukkuun painuneet hartiat näyttivät suoristuvan, kun hän kohta topakasti virkkoi:
— Niinpä sitten huomispäivänä lähtekäämme ja koetan vielä minäkin uuden pirtin nurkkia kokoon liitostella. Ehkäpä tästä vielä elämä palautuu entiselleen, kun saadaan kylvöt tehdä ja karjaa lisääntymään. Ainahan niitä asumuksia kyhää, kun karjan ja kylvöt saa kuntoon.
Suloisena suviaamuna vaeltaa piilopirtin väki sielunpaimenensa kanssa rakentamaan, mitä sota ja vaino on heidän kohdaltaan hävittänyt.
Kodin raunioilla.