Kaksi miestä hiihtää verkalleen varhaisena huhtikuun aamuna asumattomien salojen, vaarojen ja pikku järven selkien poikki, pyrkien erään pienen järven rannalle Pohjois-Savon seuduilla. Eilen on lumi sulanut hellittävässä auringossa ja yöllä pakkanen kovettanut hanget kestäviksi ja joutuisata on nyt miesten taivallus kotitienoota kohti, josta muutamia vuosia sitten toinen on joutunut kuninkaan käskystä Puolaan ja toinen sen jälkeen Lybeckerin joukkoihin, jotka koettivat estää venäläisjoukkojen tunkeutumista Viipuriin ja sitä tietä koko maahan. Molemmat olivat veljeksiä samasta talosta, joka oli täytynyt jättää niinkuin monet muutkin kodit venäläisjoukkojen hävitettäväksi. Nuorempi, Yrjö, jäi Saunalahteen taloa pitämään kun vanhemman tempaisi sodan koura vieraalle maalle ja harhailtuaan molemmat aikansa sotavankina ja sittemmin karkureina, vei onnellinen sattuma heidät kotipaikoille pyrkiessä yhteen ja yhdessäpä nyt samaa matkaa jatkettiinkin.
Useita päiviä olivat veljekset hiihtäneet, ensin Virosta Suomenlahden poikki ja sitten suoraan keskimaata kohti, vanhempi, Hannu, edellä, Yrjön koettaessa pysyä kiihkeästi kotiin pyrkivän vanhemman veljensä kintereillä. Mistä lienevät Hannulla voimat riittäneetkin puskea vastatuuletkin yhtä vimmaisesti, vai tämäkö raikas kevätaamu niitä ehkä antoi; riittävästi eivät veljekset olleet kuitenkaan saaneet näinä päivinä ravintoa. Hannun selkärepussa heilahteli vielä kannikka leivästä, joka pari päivää sitten oli saatu ja siitä kannikasta pitäisi vielä riittää täksikin päiväksi. Olihan leivän höysteeksi tipauteltu aina yönuotiolle asetuttaessa metsopari Hannun piilukkoisella tussarilla, jonka hän oli saanut jostain otetuksi mukaansa. Ase olisi hyvä Saunarannallakin, jossa ei tiettävissä ollut muuta syötävää kuin metsän riista ja luodikolla olisi hyvä metsästää hirviä ja muita sellaisia isompia otuksia..
Hannu oli hiihtänyt kiivaasti muutaman korkean vaaran jyrkän rinteen ja pysähtyi kaatuneen hongan tyvelle levähtämään. Yrjö eli jäänyt vähän jälkeen ja hengästyneenä kipusi rinteen harjalle.
— Huonoksipa se Lybeckerin kaalisoppa vei miehen, virkkoi Yrjö veljensä viereen istahtaen. — Monta metson reittä saa popsia, ennenkun tässä voimat ovat entisellään.
— Vähinä ne ovat minultakin, virkkoi Hannu. — Tämä kevätaamu ja kodin raunioiden näkemisen toivo minulle voimia antavat.
— Nepä minullekin, ja ennen iltaahan olemmekin jo Saunarannalla.
— Miten jaksanemme; hiihtää. Tänään tulee taas lämmin päivä.
Aurinko nousikin hehkuvan punaisena metsän takaa ja lämmitti hiihdosta hiestyneiden miesten selkää. Olisipa tehnyt mieli pitemmältäkin levähtää, kun sopiva tulenpitopaikkakin oli vieressä.
Vaaran harjulle näkyi etelän ja vähän taaempaa idän puolelta hävitetyt kylät, joissa vain tupien hiiltyneet rauniot ja muutamissa saunat olivat talon paikkoja näyttämässä. Muutamiin oli jo pakosalla ollut väki palannut töihin ja kirveen iskut kalkahtelivat raikkaassa kevätaamussa, kun tupia jälleen rakennettiin. Kuinka monennen kerran niitä saatiin sotien ja vainovalkeiden jälkeen rakennella, ei kukaan voinut tarkalleen sanoa. Varhaisempina aikoina olivat karjalaiset käyneet monet kymmenet kerrat talot polttamassa ja sodan jaloissa olivat ne taas sortuneet, nyt viimeksi perinpohjin koko maassa. Olisipa voinut jo luulla, että talonpaikat jäävätkin autioiksi, mutta näytti taas tänäkin kauniina huhtikuun aamuna, että maassa asuu sitkeä kansa, joka pahimpienkin iskujen jälkeen kykenee kotinsa ja kontunsa jälleen rakentamaan.
Talon jälleen kuntoon rakentaminen oli ollut Saunarannan veljeksilläkin mielessään ja hetken levättyään vaaralla antoivat he suksiensa luistaa rinnettä alas ja koettivat pysytellä samassa vauhdissa vielä tasasellakin maalla. Vasta kun päivä korkealle kohoten oli ehtinyt paahtaa lumen upottavaksi, pysähtyivät veljekset levähtämään, varsinkin kun Hannu oli muutaman mäen kupeesta pälvessä kylpevän urosmetson lävistänyt luodikollaan aamiaispalaksi.