— Jäihän tuota… Et ole puinut riihessä, virkkoi Tuomas.
Eerikkilä kuului puimakoneosuuskuntaan ja odotteli nytkin konetta kotiinsa.
Kauniita ilmoja oli kestänyt viikkomääriä, ja kuhilaat olivat kuivia pelloilla. Varstoilla niistä olisi lähtenyt jyvät vähillä vaivoilla, missä työväki olisi ollut vähänkään kunnollista.
— Eihän tuota… sitä konetta on taas pitänyt vuotella. Kylää kierreltyään taitaa taas joutua syksyllä meille, napisi naapuri. — Pitäisi hankkia itselle ne kojeet.
— Ei sekään kannata teollisuustuotannon nykyisillä hinnoilla, sanoi Tuomas. — Siihen yritykseen pitäisi panna vähintään kaksitoista tuhatta, ja sen korko tekee nykyään vähintään yhdeksän ja puoli sataa. Tähän on lisättävä kulutusprosentti, noin kuusisataa, ja tällä puolitoistatuhantisella puit viljasi koneita odottelematta, vaikkapa työt kävisivät venymälläkin, niinkuin yleensä nykyään käyvät. Sitäpaitsi viljan kuivaus vie vielä aikaa ja varojakin.
— Niinhän se… mutta kun koneita käyttäen saa viljansa puitua sukkelammin.
Tuomas naurahti.
— Kyllä maamiehelle jää aikaa viljanpuintiin riihessäkin. On pitkiä syyspuhteita ja sadepäiviä. Nykyhetkellä en kannata pienviljelyksessä konepuintia. Se on vasta tulevaisuuden aste. Meillä mielestäni aina aloitetaan väärästä päästä. Parikymmentä hehtoa saadaan hehtaarilta kauroja, mutta puimakoneet täytyy olla, vaikka pelto ensin kaipaisi työtä ja voimaa.
Tuomas tuprutteli vahvoja savupilviä piipustaan.
— Ja sitäpaitsi pitäisi meidän nykyään ostaa koneita niinkuin muutakin mahdollisimman vähän. Katsohan vain, miten paljon valtio tarvitsee, tarpeelliseen ja tarpeettomaan, ja meidän maamiesten on se kaikki saatava kokoon.