— Pitäkää vain huoli tehtävistänne. Täytyy kai tässä edes muutamien leipää laittaa, kun toiset tappelevat.
Kun tultiin pyytämään viljaa vapausarmeijalle, sanoi Tuomas:
— Mitä Savilahdessa on liikaa, sen tarvitsevat oman kylän nälkäiset.
Tämä oli kovaa puhetta, ja Tuomasta pian sanotuinkin punikiksi. Sille
Tuomas nauroi. Vähänpä tässä miestä tunnettiin.
Se oli sitä aikaa ja nyt toista. Se vaikea aika oli eletty, mutta nyt tuli toinen eteen. Verotus uhkasi viedä kaikki tulot.
Tuomas asteli verkkaan peltosaroilla ja kylvi ruista pehmeään multaan. Ajatuksiaan ei voinut hetkeksikään siirtää pois tulevasta ajasta. Tästäkin viljan kylvöstä oli ennen tuntenut nautintoa, mutta nykyään meni maamiehen nautinto omasta työstäänkin vähiin. Tulevaisuudenpelko sen vei.
Näki kaikesta, että oli tulossa kovat ajat, ellei pelastusta tulisi ajoissa ja sitä osattaisi etsiä oikealta taholta, maasta.
Naapuritalon, Eerikkilän, isäntä näkyi lähestyvän tiellä, aikoen kai
Tuomaan puheille. Tyhjä säkki oli hänellä kainalossa.
Mitähän Eerikkilän ylpeä isäntä sillä aikoi? Eihän vain siemenviljaa.
Sitä oli hyvin moni käynyt Savilahdesta pyytämässä.
Miehet istuivat ojan reunalla. Puhuttiin kylvöistä ja muista. Eerikkilän isäntä valitti siemenrukiin puuttuneen pellostaan. Oli tullut sitä naapurilta lainaamaan.