Tuomas katseli ikkunasta ulos. Siellä tuuli lennätteli lumihiutaleita.
Ulkona oli kolkkoa, mutta sisällä tuntui lämmin turvallisuus viihtyvän.
— Mitä sanot, jos antaisimme pois liikaa maata, jota meillä vielä on?
— Tee vain niinkuin näet parhaaksi. Kyllä kai me elämme vähemmälläkin.
— Voimmehan edes omalta osaltamme kylvää siunausta ympärillemme, antaen maata maattomille. Kolme pienviljelmää metsäpalstoineen voisi vielä hyvinkin lohkaista Savilahdesta.
— Kuinka paljon sitä vielä jäisi pojille? kysyi Alina. — Kolmelle pojalle yhteensä yhdeksänkymmentä hehtaaria, ja siinä on kylliksi.
— Kai se heille riittää niinkuin muillekin.
— Oikeastaan siinä on liikaakin tulevaisuuden pikkuviljelmiä ajatellen, arveli Tuomas. — Se on siis päätetty. Minun on vain harkittava kenelle maata annetaan.
Tuntui luottamukselliselta ajatella tulevaisuutta. Jos maata pois antaen tulot vähenisivät, niin menotkin sitä suuremmassa määrässä.
Vanhan järjestelmän onttous oli hänelle ainakin täydellisesti paljastunut.
5