Annettuaan jäljellä olevat palstat jäisi hänelle vieläkin tarpeeksi maata, kaikkiaan yhdeksänkymmentä hehtaaria.
Tuomas hymähti pilkallisesti, ajatellessaan saituri-maanomistajien kauhua, jos valtio tulisi kerran vaatimaan osia metsien tuloista omikseen, välttämättömiin menoihin.
Siinä voisi syntyä rytäkkä.
Niinpä niin, vaikeata kai olisi monenkin ryhtyä elättämään henkeään auraamisella ja ojankaivulla. Mutta kyllä kai se kerran tulee heidänkin osalleen auttamattomasti.
* * * * *
Yhä painosti. Alinakin sen huomasi ja tuli kyselemään Tuomaalta, mikä häntä vaivasi.
— Suret varmaankin eläimien menetystä. Jäähän meille vielä riittävästi, ja kasvattamalla saadaan lisää, sanoi Alina.
— En minä sitäkään… muuten vain näyttää synkältä… saa hautoa ja miettiä… ja tämäkään yksityisen edistystyö ei paljoa merkitse… huiluksi leimaavat.
— Mitäpä tuosta… kun kerran itse tietää tehneensä oikein. Aatteles, kun Saarakin pyytää maata itselleen.
— Saara? Mitä se sillä…?