— No, mitä isännällä olisi…?
Saara istui penkille ja katseli vuoroin isäntää ja emäntää rehellisen avoimilla silmillään.
— Sinäkö kuuluit haluavan myöskin maata? kysyi isäntä ja naurahti.
— Niinhän minä… älkää naurako… kyllä minun käsissäni aura pysyy niinkuin toisenkin, sanoi Saara.
Tuomas katseli tytön vankkoja käsivarsia. Pohkeetkin sillä oli kuin tukit. Taave oli sitä palvelusaikanaan lähennellyt, mutta tyttö oli antanut rengille läimäyksiä lemmen asemesta. Näytti kuitenkin väliin siltä, kuin olisi Taavesta pitänytkin. Aikoikohan nyt Saara yrittää pikkuviljelijänä ja ottaa myöhemmin Taaven osakkaaksi?
— Yksinkö sinä aiot käydä maan kimppuun? kysyi Tuomas. — Jos ottanetkin sen Taaven rengiksi?
Saara nauroi koko naamallaan.
— Ehei se vetele. Vai minä semmoisen vötkylän… jaksan minä itsekin… niin, että jos vain sopii, niin minä mielelläni ottaisin palstan.
Tuomas mietti.
Miks’ei se sopinut. Saisivathan nähdä, että yksinäinen nainenkin pystyi saamaan maasta kaikin puolin riittävän ja huolettoman elannon. Ja olisihan se muutenkin…