— Niin kai lienee.
— Siellä on nyt sellainen joukko pöydän ympärillä.
— Niinpä taitaa…
Eerikkilä käänsi hevosensa ja lähti edellä ajamaan.
— Tule tänne minun rekeeni, luikkasi Tuomaalle. — Kyllä Leena tulee jälessä, kun vain pistät ohjat kiinni.
— Totta tosiaan nyt ei tule enää eteenpäinmenosta mitään, alkoi Eerikkilä valittaa. — Tämän vuoden veroja ei enää jaksa suorittaa. Mikä vieraalta työvoimalta jää talon tuloista, sen verot vievät. Taloutta täytyy pienentää, muu ei auta.
— Hyvä on, että olet sen keinon parhaimmaksi huomannut, sanoi Tuomas. — Sinunkin maistasi joutaa puolet palstoitettavaksi. Kun se vain kävisi kaikkialla yhtä vaivattomasti, niin muutamien vuosien kuluttua päästäisiin; onnellisempiin oloihin. Minun uskoni on, että tästä maasta täytyy tulla pienviljelijävaltio, joka tulee suurimmalta osalta omillaan toimeen ja joka kykenee harjoittamaan vientiä paljon suuremmassa määrässä kuin tuontia.
— Sen uskon minäkin, myönsi naapuri.
Keväisen illan hämärässä sujui matka nopeaan. Aurinko oli irroittanut metsistä ensimmäisen kevään merkin, pihkan tuoksun, ja se teki mielen aavistelevan herkäksi ja iloiseksi. Ajatukset vilahtelivat vain tuokion menneissä, mutta viihtyivät tulevissa, keväässä ja kesässä, työmailla.
Työ ja luonto oli paras auttaja painavimpinakin aikoina.