— Surettaako se sinua? virkkoi Tuomas. — Meillä on kuitenkin omaa maata riittävästi, voimaa ruumiissa, ja vilja riittää uutiseen.
— Meiltä riittää nyt vielä myytäväksikin, kun perhe on pienempi, ehätti
Alina sanomaan.
— Niin, ja minä jaksan tehdä työtä kahden edestä, kun ei ole vieras palkkaväki paimennettavana. Ei, suurtilallisena olosta minä olen näinä viime vuosina saanut tarpeekseni. Omalta osaltani ja vapaaehtoisesti minä autan yhteiskuntaa uusiin onnellisempiin oloihin antamalla kaiken liian maan, jota itse en tarvitse, maattomille. — Mitä sanoisit, Alina, jos tämä karu pohjola olisi kerran kukoistava pienviljelysmaa. Suot ja puuttomat ahot avattaisiin viljelykselle, toistensa näkyvissä ja lähettyvillä olisivat kauniisti rakennetut asuntotalot, ja hyvin hoidetut karjat saisivat kahlata tuoksuvassa apilassa. Osuuskonepajat valmistaisivat koneemme ja työkalumme, ja puolueeton osuuskauppaliike valvoisi tuontiamme. — Tätä minä uneksin, ja senvuoksi minulle naapurini nauravat. Mutta sen ajan täytyy vielä kerran joutua. Siinä on meillä pelastus ja siitä riippuu itsenäisyytemme.
— Minäkin uskon, että sellainen aika tulee, sanoi Alina.
11
Tukkityöt loppuivat, ja työttömiä alkoi ilmestyä joka kylään.
Syksyllä oli uhmailtu isäntiä näillä työmailla, mutta ne loppuivat kesken talven.
Rahaa oli vähän metsäyhtiöillä ja sitä kai säästettiin. Palkat oli maatalouden vahingoksi nostettu huikean korkealle ja yht'äkkiä huomattiin rahojen vähyyttä.
Savilahdessakin kävivät sitä valittamassa.
Eivät kerskuneet enää korkeilla palkoilla. Maatyökin olisi jo kelvannut.