— Sinäpä sen sanoit. Mutta eivätköhän kohta antane mielelläänkin, arveli Tuomas.
Ihmetytti, että pikkurenki puhui sellaista kieltä maasta ja maatyöstä;
— Olisiko sitä sitten sinussa miestä yrittämään omalla turpeella, jos niinkuin joku antaisi maata? jatkoi Tuomas.
Kalle naurahti hämillään.
— Niin uskon… ei ainakaan voimia ja halua puuttuisi.
— Voimia sinulla kyllä on, mutta jaksaisiko halu pitää pitemmälle?
— Kyllä varmasti. On tässä oltu nälän koulussa, sanoi Kalle.
Kalle oli renkinä ollessaan usein laiskotellut, mutta väliin tehnyt työtä miehen tavalla. Tuomas muisti sen ja mietti, mitä tekisi miehen suhteen.
Hänellä oli kyllä vielä erottamistaan palstoista yksi jäljellä. Sen voisi antaa vaikka tuolle Kallelle, joka oli kuitenkin jo monta vuotta ahertanut Savilahden vainioilla.
Sen hän kyllä ymmärsikin, työläisten viimeaikaisen tympeyden toisen työhön. Ajan henki sitä myöskin vaikutti, mutta omalla turpeella se haihtuisi olemattomiin.