Tämäpä oli uutta hänelle, Tuomaalle, tältä taholta. Papilla oli aivan samat mielipiteet kuin hänelläkin.
— …luonnon suuressa temppelissä voi palvella jumalaa yhtä hyvin kuin käsillä rakennetussa, jatkoi rovasti.
— Sitä tässä olen minäkin sanonut naapureille, jotka ovat pyrkineet sanomaan meitä pakanoiksi, kun ei sinne kirkkoon… naurahti Tuomas.
Tuomas latasi piippunsa ja sytytti, mutta innostuksissaan vetäisi varren tukkoon.
Alina toi kahvin ja tarjoili sitä rovastille.
— Niin, kyllä tästä puolin täytyy pappien lähteä pitäjille saarnaamaan, jos mielivät sanankuulijoita saada, sanoi pappi.
— Ja ihmisille pitäisi opettaa, että työ tuo onnea ja jumalan palvelusta. Jos minä saan siinä kasvamaan kaksi tähkää, missä ennen on kasvanut yksi, niin minä olen kai hoitanut leiviskäni oikein, vai mitä, rovasti?
— Aivan niin. Kansa kaipaa vapaata valistustyötä, totuutta, ja tältä kannalta voisi siihen uskontoasiankin yhdistää, ja minun mielestäni olisi meidän pappien astuttava siinä etunenään, muuten saattaa käydä niin, että tulemme kokonaan syrjäytetyiksi.
— Kuuletko, Alina, se on aivan niinkuin meidän suustamme. Kuulisipa sitä vain aina ja joka paikassa.
Rovasti nousi lähteäkseen.