— Olisi tässä nyt pakistu pitemmältäkin, virkkoi Tuomas tyytyväisenä. —
Meillä onkin täällä niin harvoin puhetovereita.
— Jopa tässä on suuta soitettukin ja sekin matkan teko on mielessä.
Pappi meni.
Tuomas latasi piippunsa ja veteli sitä nyt niin, että savupilvi lainehti sakeana.
Innostutti vieläkin se pappi.
— Lempo vie, olisipa kaikki samaa maata, virkkoi Tuomas, — niin ei tässä oltaisi kehityksessä takapajulla.
— Elähän intoile. Kyllä se kaikki siitä vielä muuttuu, sanoi Alina.
— Kyllä kai. Saisi vain muuttua pikemmin. Tämä maaseutujen henkinen elämä on kovin ummehtunutta. Se, hitto vie, löyhkää ihan.
Alina meni askareilleen, ja Tuomaskin nousi, mennäkseen tammaa apehtimaan.
— Sen täytyy muuttua, jyrisi Tuomas tallissa itsekseen. — Kuuletko sinäkin, vanha Leena, tässä pitää saada uudistuksia joka suunnalla. Meidän korpieläjäin täytyy tehdä aina vain työtä ja työtä ja kantaa hartioillamme kaikki painavimmat kuormat, mutta kukaan ei välitä meidän henkisestä puolestamme. Kunhan meillä vain on jauhettavana sitä iänikuista purua, jota meidän esi-isämmekin ovat syöneet.