Voit arvata, mitä silloin tunsin. Olisin lähtenyt jälkeesi, jos olisin voinut. Ja kun sain kirjeesi, en voinut sinä päivänä muuta kuin itkeä. Että olinkin saattanut tehdä niin, mutta enhän tietänyt aikeistasi. En olisi päästänyt sinua lähtemään, jos olisin vain voinut sinua pidättää.
Tiedä nyt siis, että rakastan sinua ja olin antanut anteeksi sinulle jo moninkerroin ennenkuin kotiin palasitkaan. Nyt en voi sitä itselleni anteeksi antaa, etten kirjoittanut sittenkin sinulle, vaikka isällesi antamani lupaus oli minua estämässä.
Voi, miksi hän ei tullut ennemmin antamaani lupausta peruuttamaan? Ja miksi et sanonut lähdöstäsi mitään silloin kun tulit minua tapaamaan? Kun katselin ikkunasta jälkeesi, luulin sinun menevän kylään asialle ja olin varma, että seuraavana päivänä tulisit uudelleen. Ja jos olisit tullut, olisin koettanut vakuuttaa sinulle perättömäksi sitä, joka oli kaiken tämän aiheuttajana. Enhän tietänyt vielä, että se oli selvinnyt — kuulin vasta, kun isäsi kävi täällä.
Jos minua rakastat, niin tule heti pois. Nyt en enää mene sinua piiloon, enkä kujeile. Tytöstäsi — jos sitä saanen olla — on tullut siksi vakava.
Tulethan pian sieltä. Minulla oli jo muutenkin sinua liiaksi ikävä ja nyt en jaksa enää, jos kauan viivyt.
Sinulle uskollinen
Elina.»
Risto laski kirjeen vuodepeitteelle. Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet. Ojentaen kirjeen toverilleen, sanoi:
— Luehan tuo, niin uskot, että on oikeata rakkautta olemassa.
— Täällä on vielä toinenkin… Siinä on sisaresi käsialaa, tunnen sen.