Alli kertoi tulleen häneltä vasta viimeisiä kirjeitä ja vaati tiukasti tulemaan kotiin.
»Isä katuu nyt jo, että päästi sinut menemään. — Mikä tässä tulee talon turvaksi, jos poika vielä sinne jää, sanoo. Hänen syytään kaikki, että sinne menit. Oli sanonut äidille, että nyt häntä rangaistaan kovin siitä, että on pitänyt itseään parempana muita ja suvun kunniata kannattaakseen meni Elinaltakin sellaista lupausta vaatimaan.
Olihan tuossa minunkin syytäni, kun kirjoitin siitä sinulle, ottamatta parempaa selkoa asiasta. Ei pidä luottaa kaikkiin näköihin. Kun sen piti tapahtua, onkin Elina ollut aivan toisessa pitäjässä. Semmoista se sitten on. Opiksihan tuo oli minullekin, etten vasta kaikkia juoruja kuuntele.
Kai sinä tämän minulle anteeksi annat, koskapa on Elinakin antanut.
Tule heti kotiin. Elinakin odottaa sinua joka päivä ja ihmettelee, kun et mitään hänelle kirjoita. Hullu mies olet, jos et heti jätä sitä taisteluintoasi ja tule kotiin.»
Alareunaan oli Elina kirjoittanut terveisensä ja lisännyt yhden ainoan lauseen: »Et taida enää minusta välittääkään, kun et edes kirjoita.»
Risto yritti nousta istualleen, mutta Ville painoi häntä vuoteeseen.
— Pysyhän nyt vielä siinä, kyllä tässä kerkiää. Ensin on sinun tultava terveeksi.
— Kyllä minä jo olenkin melkein terve. Jos pääsisin hevosen selkään ja sitten venheeseen, niin enköhän jo voisi lähteä?
Ville naurahti ystävänsä yhtäkkiselle matkakiireelle. Tosin täältä kaikin puolin joutikin, mutta ensin olisi toverin tuossa oltava vielä muutamia päiviä. Sitten voisi lähteä.