Risto mietti kirjeiden sisältöä. Allin kirje huvitti kaikessa suoruudessaan. Se oli siskon tapaista..
Vai piti isä itseään rangaistuna. Hyvää kai se teki joskus hänellekin nähdä, että erehtyi.
Katuiko hän tänne tuloaan?
Ei vähääkään. Mitä hän sitä kysyikään itseltään. Olihan täällä niin moni mukana heimokansan vapaustaistelussa. Ja hän oli kumminkin saanut täällä takaisin miehuutensa, jonka kaupunki- ja kasarmielämä oli yrittänyt viedä kokonaan. Tyytyväinen hän nyt sai olla elämään.
XXIII.
Vanha Majamäki käveli kotinsa pihamaalla, jossa tuuli lennätteli kellastuneita lehtiä. Kartanolla ei ollut liikkuvia ketään, kun työväki oli ulkoviljelyksillä.
Tuntuikin niinkuin olisi jäänyt yksin koko taloon, vaikka olihan siellä pirtin puolella Saara, taisi olla Allikin. Kolkko syysilta lisäsi sitä yksinäisyyden tunnetta.
Majamäen hiukset olivat tulleet entistä harmaimmiksi ja rypyt kasvoissa olivat syvenneet ja lisääntyneet. Niitä oli jo korkealla otsalla ja yksi jo uursi nenän vierustoja. Silmiin oli tullut arka ilme ja ääni ei kuulunut yhtä varmalta kuin ennen.
Majamäki käveli kädet selän takana, tarkastellen taivasta ja milloin mitäkin. Silmä viivähti silloin tällöin tiellä, josta olisi kaivatun pojan pitänyt tulla.
Tuuli lennätteli puolimätiä lehtiä. — Noin se on minunkin elämäni, mietti Majamäki alakuloisuutensa painamana. Irtautua kerran elämästä ja maatua mullaksi. Joku vain sanoo, että oli siinäkin talossa mies semmoinen, mikäpähän lienee ollut. Sukunsa kunniasta oli arka ja poika kuitenkin lankesi. Lähti sitten sotaan, pahojaan pakoon ja sille tielleen jäi.