— Tahtoisitko sitä?
— Kyllä. Ei minua yhtään poikien kuhertelu miellytä.
Pojat olivat istuneet kasarmiaitauksen kulmaukseen. Ville ei tahtonut enää kysellä toverinsa salaisuuksia. Näytti niin kuin tämä siinä istuessaan olisi ollut hyvin kaukana. Ehkäpä oli sen luona, joka oli hänen suojelushengettärensä, hyvä tyttönsä, joksi hän sitä nimitti.
Jospa hänelläkin olisi sellainen tyttö, jota voisi ajatella ja rakastaa. Melkein kokemattomana kaikesta oli hän nyt joutunut maailmaan. Koti-ikävä poltti ja mieltä jäyti häpeä, että oli kerran tullut langenneeksi huonon naisen pauloihin.
Puistatti sitä ajatellessa, mutta samalla tuntui veressä outo kipenöinti. Oliko se himo, joka niin orasti?
Miksi hän ei voinut sitä sanoa suoraan Ristolle, tunnustaa, mietti Ville. Tiesihän Risto ja ehkä näkikin miten oli. Nyt ehkä ajattelee, että en tahtonut olla suora häntä kohtaan.
Ville tarkasteli Ristoa, joka näytti olevan omissa ajatuksissaan.
Voisihan hän sanoa vastakin.
Risto ei kuullut enää poikien jyskettä. Hän oli Särkän pihakamarissa ja puheli tytölle, jota hän nyt koti-ikävän kiihdyttävällä voimalla rakasti.
IV.
Voi miten kuuma ja pölyinen oli kaupunki kesäkuun helteessä. Kahdessa pienessä puistossa oli varjoisaa, mutta sinne oli harvoin tilaisuutta mennä. Harjoitukset olivat keskipäivällä ja aamuin ja illoin oli muutakin tehtävää kuin puistoissa kuljeksia.