Risto ei sinne halunnut mennä. Siellä oli ne ainaiset ilolinnut virnistelemässä ja akiteeraamassa.
Ville kävi siellä joskus iltaisin ja kertoi mitä oli nähnyt ja kuullut.
Laitakaupungin tytöt siellä kieppuivat poikien kintereillä ja joukolla puhuttiin rivouksia ja vuoroin politiikkaa.
Urakalla siellä koetettiin kiihoittaa kapinahenkeä. Kylvö menikin usein suotuisaan maaperään. Tasamielisetkin pojat alkoivat mielessään kapinoida. Miksi nyt oli perustettu sotalaitos, kun siitä oli jo niin kauan saatu olla rauhassa? Miksei saanut olla edes kuuminta kesän aikaa kotonaan?
Ja sitten koti-ikävä pakotti hakemaan näistä katuperhosista ystäviä ja rakastajattaria. Nämä laitakaupungin rikkaruohot saivat korvata pojille kaukaisen kotikylän siskon ja mielitietyn.
Keskipäivän aurinko paahtoi huumaavasti. Pojat palasivat harjoituksista. Velttoina ja väsyneinä raahustivat jalat katukivitystä.
Risto naurahteli itsekseen. Tämäpä oli sotapoikien ryhtiä. Muistui mieleen suojeluskunnan harjoitukset siellä maalla, kotikylässä. Jäsenissä tuntui teräkseltä ja tanner kumisi jalkojen alla. Mutta siellä olikin kaikki se kotoinen, joka innosti ja kohotti. Täällä ei ollut muuta kuin hämärä tunto, että täyttää velvollisuutensa.
Jos ei olisi ollut mitään mustaa ja tympäisevää olemassa, jos kaikki olisivat olleet yksimielisiä tehtävänsä tärkeydestä, niin ehkä olisi voinut paremmin säilyttää ryhtinsä.
Nyt ei tullut sotapojan luonto näkyviin muussa kuin reuhaamisessa.
Yksilöiden innostus laimeni joukkohengen painosta.