— Kuulehan, minä olen saanut heilan itselleni ja vieläpä paremmanpuoleisen, sanoi hän heittäytyen nurmelle loikomaan. — En ole siitä vielä ennen sinulle puhunut ja vasta minä sen sainkin selville eilen illalla siellä tanssiaisissa.
— Ooho, pikku Kaarin, niinkö?
— Niin juuri. Eikä olekaan liian pieni, melkein yhtä suuri kuin sinun
Elinasikin.
— Mistä sinä tiedät, että se Elina on?
— No kyllähän minä… häneltähän sait juuri kirjeenkin. Suotta sinä sitä salailet. Sanoinhan tuon minäkin.
— Olkoonpa sitten onneksi. Kaarin taitaa tosiaankin olla kunnon tyttö, siltä hän ainakin näyttää.
— Niin ja hemmetissä, kun hän on käynyt koulujakin ja isä kuuluu olevan rikas kuin peijakas. Kelpaa sitä kerran näyttää kotikyläläisillekin.
— Kyllä vain… rikkaus tuo ei nyt sinulle liene pääasia.
— Ei olekaan. Tulinpahan vain muuten kehaisseeksi.
— Ja oletko ihan varma asiastasi? Omasta puolestani en kaupunkilaistyttöjä, vaikka kunnollisiakin ovat, pidä oikein varmoina. Ovat semmoisia hepsankeikkoja… Tätä nyt en osaa sanoa, ja toivonkin sinulle kaikkea hyvää.