Toveruksilla oli paljon puhuttavaa toisilleen. Kumpainenkin odotti tulevia päiviä valoisina ja onnen täysinä.
V.
Majamäessä oli tehty puhdasta juhannukseksi. Valkoisena hohtelivat tuvan ja eteisvälikön permannot. Puuttuivat vain koivut pirtin nurkista ja portailta ja pihlajan kukat seinän raoista.
Rehevät vainiot uneksivat hiljaisessa suvituulessa. Keskikesän henki ympäröi taloa ja tanhuvia.
Vanha Majamäki istui kamarinsa sängyn laidalla ja poltteli pitkävartista piippuaan, isän perintökalua. Ikkuna oli auki ja siitä toi tuuli sisään ruispellon tuoksua. Lupaavana se siinä järveen viettävällä rinteellä huojahteli tuulen henkäilyjen sitä hyväillessä.
Majamäki oli sairastellut, mutta tunsi nyt jo itsensä virkeämmäksi. Ehkäpä miehuuden voimat vielä voittaisivat lähentelevän vanhuuden. Hän olikin jo kuudenkymmenen. Ei ihme, jos voimat joskus loppuivatkin ja sairaus tavoitteli. Vanhemmiltaan oli hän perinyt heikon ruumiinrakenteen, joka ei enää tahtonut kestää ankarassa työssä.
Mutta pojalla oli vahva ruumis ja hyvä terveys. Ristosta tulisikin vankempi suvun jatkaja kuin entisistä Majamäkeläisistä. Pääsisi nyt vain kotiin sieltä sotapalveluksesta. Joutaisi olla ainoa poika talon töitä johtamassa ja itse tekemässä. Kunpa vain tulisi miehenä takaisin. Kuuluvat hurjaa elämää siellä elävän. Liehän noissa kuitenkin sellaisiakin, jotka pysyvät erossa semmoisesta.
Saara tuli kamariin.
— Minullapa on uutisia. Risto on saanut loman ja tulee ehken tänään kotiin.
— Mistä sitä kuulit?