— Niin minäkin… kun saa antaa kaikki vain sille yhdelle.
Minuutit lipuivat hiljaa ohi. Ulkona puistossa helisi lintujen kuoro.
Aurinkoinen, sadunomainen juhannuspäivä oli alkamassa.
— Vielä tämä päivä ja tuleva yö, ja sitten sinun on mentävä. Minulle tulee niin ikävä sinua, puheli tyttö. Lupaatko minulle yhden pikkuisen asian, pyyteli hän.
— Lupaan mitä vain pyydät.
— Se on kyllä niin lapsellista, mutta kuitenkin…
Tyttö veti esiin medaljongin, joka oli hienossa nauhassa hänen povellaan. Siinä hän oli kantanut äiti-vainajansa kuvaa. Hellävaroen irroitti nyt tyttö kuvan medaljongista, suuteli sitä ja vei sen pöydälle.
— Äiti saa luovuttaa nyt sinulle paikkansa. Sinä annat kuvasi tähän ja minä kannan sitten sitä povellani nukkuessanikin.
Pojan silmät kostuivat. Hän ei tietänyt tätä ennen, että rakkaus olisi näin suurta ja syvää.
* * * * *
Seuraavana päivänä puhui Risto tästä isälleen. Eihän asialla olisi ollut niin kiirettä, mutta olihan puhuttava kuitenkin. Ja Ristolla oli jo pienuudesta pitäen ollut tapana puhua kaikista asioistaan viivyttelemättä isälleen.