Riston povessa värähti. Hän tässä näin keveästi puheli lähdöstä ja vanha isä tuossa varmaankin tunsi eron ikävätä. Olihan se selväkin. Isä oli jo vanha ja olisi mielellään pitänyt ainoan poikansa luonaan. Mutta eihän isän olisi pitänyt nyt näin… Olihan jokaisen täytettävä velvollisuutensa. Ja kaipa jokainen sen ilolla täyttikin. Ennen kaikkea ne, jotka olivat olleet mukana maata vapauttamassa punaryssien painajaisesta.
Risto ei voinut olla kumminkaan kysymättä isältään:
— Olisiko isä sitten tahtonut, ettei minusta olisi sotamiestä tullutkaan?
— En. Sitä minä en ole edes ajatellutkaan.
Hetkisen kestäneen äänettömyyden jälkeen virkkoi Majamäki:
— Oli vain tässä jotain sellaista niinkuin aavistuksen tapaista. Olen ikäni ollut sellainen aavistelija, eivätkä aavistukseni ole aina turhia olleetkaan.
— No mitä sitten nyt aavistelet? kysyi Risto.
Ukko näytti hetkisen aprikoivan ennenkuin sanoi:
— Ei niin erikoista. Tuntuu vain niin kuin et tulisi samanlaisena takaisin.
- Majamäki hymähti ja vilkaisi melkein arastellen poikaansa.