Ristokin naurahti. Mitähän isä nyt mahtoikaan punoa päässään.
— Miksipäs tuolla mahtanee muuttua. Tuleehan ehkä vain miehekkäämmäksi.
— Niin kai.
Pirtin penkillä istuivat vaieten isä ja poika. Ulkona oli hämärä yö, mutta pirtin henki valvoi. Vanha kaappikello katseli vanhusta ja nuorukaista. Sen sisästä helähti sydänyön lyönnit.
Majamäet olivat olleet aina kunnon miehiä kaikessa ja nyt mietti isä, miten poika jaksaisi välttää kaupunkielämän kiusauksia. Risto oli vielä nuori ja kokematon ja siellä saattaisi olla huonoja toveriakin.
— Koettaisit nyt siellä pysyä kaikin puolin sellaisena kuin nyt olet, sanoi hän pojalle.
— En minä siellä seikkailijaksi rupea, suotta sitä pelkäät, sanoi Risto.
— Se on oikein ja kyllähän minä sinuun luotankin. Hyvää yötä vain.
Majamäki poistui kamariinsa, mutta Ristoa ei haluttanut vielä nukkumaan. Seistyään hetken pirtin ikkunassa meni hän ulos.
Pihamaan ympäröi hiljainen hämärä. Risto käveli kertaan pihamaan yli ja istahti portaille.