Ville katseli sopivan kiven istuimekseen.
— Sinnepä ne ajatukset kulkevat, myönsi Ville.
— Sinunkin, vaikka on miehellä tyttö täällä.
— Vain puoliksipa se poistaa koti-ikävän. Onhan, että on jonka luokse menee, kun ikävä alkaa raastaa.
— Onkohan tämä koti-ikävä tosiaankin lapsellisuutta vai mitä, arveli Risto. Siitä kärsivät täällä kaikki kunnon pojat. Polsevikit eivät näy välittävän, hauskaa kehuvat olevan hutsujensa kanssa.
— Kun saisi edes heinä-ajan olla kotona.
Vaiettiin. Kaupungista kuului kirkonkellojen soitto ja rattaiden räminä. Pojat puhuivat mielitietyistään. Se oli kuin kahden kylläisen sydämen purkamista. Villekin sanoi rakastavansa tyttöään niinkuin vain mies voi rakastaa. Kertoi hänestä kaikkea toverilleen.
— Kohta kihlaudumme, ja kun saan loman, niin vien hänet kotiani katsomaan. Kirjoitin siitä jo siskolle ja äidille.
Pojat nousivat kävelemään rantatielle. Ei ollut vielä kiirettä kasarmille ja kaupungilla hyppääminen ei huvittanut.
Joku sotapoika oli tullut sinne heilansa kanssa kuhertelemaan. Pojat etenivät vielä vähän matkaa. Ei kuulunut muuta kuin laineiden hiljainen lipatus rantakiville.