Muutaman pensaan varjossa oli rakastava pari istumassa. Eivät huomanneet tulijoita.
— Katso, tuollakin on… sanoi Risto.
Ville seisahti ja väri vaihteli hänen kasvoillaan. Siellähän oli hänen tyttönsä toisen sylissä!
— Perkele! sähähti poika hampaittensa lomasta. Tule pian ja ole hiljaa.
Pojat saivat hyvän piilopaikan, josta heitä ei huomattu. Ville tähysteli oksien lomitse, kädet nyrkiksi pusertuen ja aukoillen, silmissä outo kiilto.
Risto oli hämmentynyt niin, ettei saanut sanaa suustaan. Hän kuvitteli olevansa Villen asemassa ja raju viha kuohahti hänessä. Että tyttö saattoi olla noin kavala ja häpeämätön! Kaikkea kaunista oli hän uskotellut Ville paralle ja teeskennellyt olevansa toinen kuin oli.
Olivatko kaikki tytöt samanlaisia? Mitä jos Elinakin?
Risto oli kuullut tuosta tytöstä vain hyvää ja nähnyt hänet monta kertaa ja ollut valmis itsekin uskomaan hänet kunnon tytöksi.
Poika halaili ja puserteli tyttöä. Tyttö ei vastustellut, salli tapahtua kaiken.
— Etkö mene lyömään luota roistoa? kähisi Risto.