— En. Rypeköön saatana vain kenen kanssa haluttaa. En koske mokomaan elukkaan sormellanikaan enää! Voi helvetti!
Kuhertelijain lemmensyleily ei ollut vielä lopussa, kun Ville hyökkäsi kuin eläin piilopaikastaan ja karjasi:
— Sinä saatana petit minut!
Kauhu kivetytti heidät paikoilleen. Poika, joka oli samasta komppaniasta kuin Villekin, hävisi pakoon, mutta tyttö jäi paikoilleen, punastuneena ja häveten.
— Tule Risto, mennään pois! Ei kannata enää ajatella oikeata rakkautta.
Kaikki ovat samanlaisia.
Risto ajatteli Elinaa.
— Eivät nyt sentään kaikki. On niitä vielä oikeitakin…
— Ei yhtään. Kun on vain semmoinen, joka osaa sitä puolta pyydystää, niin kyllä heltiää.
Ville pyyteli toveriaan istumaan. Näytti niinkuin ruumiin voimat olisivat häneltä loppuneet.
— Että Kaarin saattoi olla todellakin tuollainen, sanoi Risto, osaamatta muutakaan sanoa.