— Se on paikalleen sanottu, myönsi Majamäki. Näkyvät siinä muut olevan samaa mieltä kuin minäkin. Minä luotan vain näihin suojeluskuntiin maanpuolustuksessa ja muussa semmoisessa sisäisessä järjestyksessä, jatkoi hän. Jos ei näitä olisi, niin hukassa oltaisiin.
— Ja kun kerran vakituista sotaväkeä tarvitaan, niin keskikesän aikana pojat omille pelloilleen ja muu aika vuodesta sotapalvelukseen. Muutamat aselajit vain joka-aikaisiksi ja rajojen vartijat.
— Niin, saahan tästä haastaa, mutta mitäpä ne meidän turpeenkääntäjien mielistä. Herrat ovat viisaampia.
Puhe siirtyikin muihin asioihin, oman suojeluskunnan tarpeisiin.
Talvipuvut pitäisi saada miehille.
— Majamäen aitassa näkyy olevan valtainen pino sarkapakkoja. Niitä eivät talonmiehet tarvitse puoliakaan. Sieltä saa suurkiitoskaupalla, kun vaan käy hakemassa, lupasi Majamäki.
— Ja ostamalla saa lisää, minä annan rahaa, lupasi toinen ja kolmas.
Yhteisen asian eteen oli jokainen valmis jotain antamaan.
XI.
Vierähti muutamia päiviä. Ville oli syöksynyt surunsa ajamana kuin uhalla poikien mukana hurjastelemaan. Risto koetti estellä, mutta turhaan.
— Ei se, veli hyvä, maksa puhua… muutenkin tämä elämä täällä öllöttää. Punaiset saavat aivan vapaasti akiteerailla ja kiihottaa rauhallisiakin poikia. Kun täällä ollaan vielä ensi kevääseen, niin eikö tuota tultane mekin punaisiksi.