Risto kääntyi. Elina seisoi siinä hänen takanaan ja hymyili.
— Eipähän ollut erikoista matkan määrää, tulin vain lähteneeksi kävelyyn. On vähän niinkuin matkanteko mielessä, niin ei unikaan vaatinut velkaansa.
— Niin, sinähän lähdet sotamieheksi, sanoi Elina. Tuleekohan ikävä.
Elina silmäsi uteliaasti poikaan.
— Saa nyt nähdä. Kukapa minua täälläkään kaipaisi ja niinpä koetan olla minäkin ikävöimättä.
Tyttö katsoi pitkään ja tutkivasti poikaan. Näytti hyvin käsittävän sanojen tarkoituksen.
— Eipä tiedä, jos joku ikävöisikin.
Poika jäi askelen jälemmäksi ja katseli pitkään ja tutkivasti tyttöä.
— Silloin ehkä minullekin tulisi vielä enemmän ikävä.
Tyttö oli nuori, ehkä kahdenkymmenen. Runsaat kellertävät suortuvat, jotka olivat kiireessä jääneet valloilleen, ympäröivät kapeahkoja, miellyttäviä kasvoja. Tummissa silmissä oli tälläkertaa lämmin loiste. Ne silmät olivat aina tavallisesti tutkivat ja vakavat, samalla kuin pieni siro pää oli ylpeästi pystyssä.