Tätä puolta ei Risto ollut aiemmin tullut tarkoin ajatelleeksi. Se oli häpeä ja se karsi kuin vilun siira selkäpiitä. Ja Ville suruaan unohtaakseen mukana.
— Kai sinä nyt kuitenkin lupaat, että tämä on viimeinen kerta sinulle, sanoi Risto.
En sillä, ettet itse tietäisi mitä teet, mutta onhan se miehuutta alentavaa.
— Niin onkin. Enkä minä aio »mattia» taskussani kantaakaan. Vääpeli tarjosi, enkä kehdannut kieltäytyä… Mutta mies, nyt tanssiaisiin, heti, heti! Tulethan sinä hulluksi jos täällä yksin nökötät!
Risto esteli ensin, mutta suostui lähtemään kaupungille. Saateltuaan toverinsa tanssipaikalle, jatkoi hän kävelyään.
Ville oli kivenkovaan vaatinut toveriaan tanssisaliin ja suuttunut, kun
Risto aikoi pysyä päätöksessään.
— Sinulla taitaa olla sama usko kuin isälläsikin, että Majamäet ovat erikoisempia ja vahvempia ihmisiä kuin muut, ja koetat nyt sitä näytellä. Tulet sinä vielä tanssiaisiinkin, uskohan minua. Eivät ne Majamäetkään ole mitään pyhimyksiä, oli hän sanonut.
Risto käveli katuviertä moneen kertaan ja tuli näin sivuuttaneeksi tanssipaikan. Sisältä kuului hivelevät valssin sävelet ja Risto tiesi, että tyttö, joka oli hänellä ollut kerran, olisi nytkin siellä.
Ei, ei se vetele tällainen ryhdittömyys, päätti Risto, mutta tunsi hyvin, miten häntä veti toisten mukaan.
Tytönkin olennosta oli jäänyt häneen kuin hivelevää myrkkyä. Se hiukasi ja kiihdytti.