Mitä hän tässä? Siellä sisällä oli nuoruutta ja iloa, eikä siellä kukaan ajatellut, mikä on oikein ja mikä väärin.
Niinkuin joku olisi estänyt häntä menemästä.
»Tiedät heikkoutesi, ja silti menet. Se nainen saa taas sinut unohtamaan surulliset silmät Särkän pihakamarissa ja isäsi vakavat kasvot.»
»Jos voisitkin mennä miehenä ja tulla pois, vaan olet selkärangaton raukka. Uhkamielellä teet sen, mutta mitä sillä voitat?»
— Mutta mitä minä silläkään voitan, jos rupean suremaan, enkä mene? Kun kerran on elämä tällaista…
»Itsensä voittamalla saa paljon enemmän kuin hetkellisellä nautinnolla.»
Mutta tätä omantuntonsa pyyntöä ei Risto enää kuullut. Sisältä kuuluva valssin sävel veti häntä, ja mitään enää ajattelematta meni hän sisään.
Tyttö, joka oli ollut hänellä edelliselläkin kerralla, oli nytkin siellä ja Risto vei hänet ensiksi tanssiin.
Tytössä oli kaikki sellaista, joka veti häntä puoleensa kuin maneetti rautaa. Ja kaipasihan hän, Risto, rakkauttakin kaiken kurjuuden ohella. Minkä hän sille kaipuulleen voi. Oli eri asia, saiko sitten oikeata vaiko ala-arvoista rakkautta.
Jos oikeata rakkautta oli olemassakaan.