Majamäki tunsi itsensä epävarmaksi. Eikö hän ollut hätiköinyt tässä asiassa? Miksei hän pyytänyt tytöltä selitystä, kysynyt ensin, oliko asiassa mitään perää?
* * * * *
Silloin kun Riston kirje tuli, istui Majamäki sen päivän masentuneena kamarissaan. Myöhemmin alkoi jo suuttumus hänessä kuohahdella.
— Miksi poika oli heti ensimäisen vastoinkäymisen sattuessa valmis heittäytymään rapakkoon? Eikö hänessä ollut kipenen vertaa miehuutta?
Se on sen tytönkin syy, jyrisi hän ja kutsui isäntärengin puheilleen.
Ja kohta nähtiin hänen menevän Särkkään.
Sieltä palattuaan kutsui Majamäki vaimonsa kamariin. Kauan vaiettuaan virkkoi hän murtuneella äänellä.
— Kaikki ei näy menevän niinkuin ihminen ajattelee. Minä olen aina luottanut siihen että Majamäet tekevät aina oikein ja ovat vahvempaa juurta kuin muut. Nyt näen, että ovat samanlaisia heikkoja ihmisiä kuin muutkin. Olen koettanut lohduttaa sillä itseäni, ettei Risto olisi tehnyt sitä täällä kotonaan, terveen luonnon keskellä.
— Niin, kaipa tämä on anneltu vitsaukseksi meille siitä että olemme aina kuvitelleet olevamme yläpuolella kaikkia muita ja parempia kuin muut ihmiset, sanoi Saara.
— Niin on ollutkin, kyllä sinä, sen tiedät, mutta silti ei olisi pitänyt kerskailla. Juuri siitä on tämä masennus meille. Vahvoissakin saattaa olla heikkoutta, mutta sitä minä en ole tullut ajatelleeksi.