Majamäki unohtui taas mietteisiinsä. Kartanossa ei ollut muita kuin he kahden. Ovet olivat auki kamarista tupaan asti ja sieltä kuului vanhan kellon iltapäivälyönnit. Talossa oli kaikki niinkuin ennenkin, mutta sen hengessä oli jotain särkynyttä. Tämä ulkonainen kauneus, vanhat ryijyt ja kauniit arkut ja huonekalut tuntuivat kuin painavan talon haltijoita. Oli ehken komeiltu kaikella, kunniallakin, ja nyt oli käynyt näin.
— Minusta tuntuu mahdottomalta, että Elina olisi tehnyt mitään sopimatonta, sanoi Saara.
— Niin, en tiedä. Tuntuu minustakin hieman pahalta, etten ottanut parempaa selkoa asiasta, ennenkuin kävin tytön luona, sanoi Majamäki.
— Olisin kieltänyt sinua käymästä, jos tiesin aikeesi. Sinä siis pyysit tyttöä jättämään Riston? kysyi Saara.
Majamäestä näytti olevan vaikeata vastata.
— Sanoin vain, että jos niin asiat ovat, ei Majamäkeen tulosta tule mitään.
— Ja mitä Elina sanoi?
Saaran kasvoilla oli tuskallinen ilme.
— Lupasi olla tulematta, sanoi Majamäki ykskantaan.
— Sinä siis et tahtonutkaan kysyä tytöltä mitään ja pyytää hänen selitystään? sanoi Saara.