Hän oli usein tullut huomaamaan, että hänen miehellään suvun kunnia määräsi kaikessa. Tämä oli pitänyt itseään ylempänä muita ja olikin nyt astunut askelta alemmaksi.
— Olisihan tyttö saattanut puhua asiat omaksi edukseen, sanoi Majamäki.
Tämä vahvisti vielä enemmän Saaran käsitystä, jonka oli saanut hänestä.
Kylmästi katsahti hän mieheensä ja nousi poistuakseen.
Se katse koski Majamäkeen. Hän näytti kuin kutistuvan siinä pöydän ääressä istuessaan.
— Mitä nyt aiot? kysyi emäntä.
— Koetan saada Riston sieltä kotiin. Minulle on sanottu, että ensimäisinä suojeluskuntiin lähteneet pääsevät sotapalveluksesta, kun hakevat vain vapautusta. Aion tästä lähteä huomenna kaupunkiin, Riston luokse. Sitä ennen hommaan tarpeelliset paperit. Pojan on päästävä parantelemaan itseään.
— Jos kaikki olisi perätöntä Elinasta, niinkuin uskon, luulisitko hänen vielä haluavan tulla Majamäkeen? kysyi emäntä.
— Miksei, jos hän kerran rakastaa Ristoa. Jos kerran tytön rakkaus on ensimäisessä myrskyssä taittunut, ei siitä kannata puhua.
— Mutta onhan tyttöä näin loukattu syvästi, sanoi emäntä. — Sitä et varmaankaan ota huomioosi.
— Sen hän saa antaa anteeksi, sanoi Majamäki arvelematta.