* * * * *
Poikia oli tultu hakemaan asemalta omilla hevosilla. Ville oli jo kääntynyt kotitielleen ja Risto ajeli yksin pojan kanssa.
Ilta hämärtyi. Ei olisi enää pitkältä Särkän peltojen portille. Tie kulki Särkän pihan läpi ja Risto mietti, näkisikö Elinaa pihamaalla tai ikkunassa.
Olisi parempi, kun ei nyt vielä näkisi häntä. Syyllisyyden tunto painoi raskaampana kuin koskaan ennen. — Minun on vaikea tällaisena silmiäni näyttää hänelle, mietti Risto. Miten minä saatoinkin epäillä häntä ja selkärangatonna alentua sellaiseen?
Juhannusyö tuli mieleen pienimpiä piirteitä myöten. Ensin kokoilla ja sitten Särkän pihakamarissa.
Mitähän Elina on ajatellut ja kuinka hän on saanutkaan kärsiä.
»Äiti saa nyt luovuttaa paikkansa sinulle», oli tyttö sanonut. Sitä muistaessa tuli vain pahempi olo. Sellaista rakkautta oli hän epäillyt. Miten se oli saattanut tapahtua? Siellä vieraassa paikassa se tapahtui, täällä ei olisi koskaan.
Olisi kumminkin saatava tavata heti Elinaa, mutta miten ilkesi mennä hänen luokseen?
Siinä tulikin jo Särkän portti ja poika nousi avaamaan.
— Sinä saat viedä hevosen, minä tulen jalkaisin kun joudun, sanoi Risto pojalle.