Poika ajeli edelleen ja Risto astui talon pihaan. Ei näkynyt Elinaa kamarin ikkunassa. Pihamaakin oli hiljainen.
Kuistin ovella tuli vastaan renkipoika ja Risto kysyi, oliko Elina kotona.
— Ei ole, sanoivat kylään menneen.
— Viipyneekö kauan?
— Eiköhän viipyne. Taitaa olla siellä ompeluseurat.
Risto jatkoi matkaa ja mietti, että parasta oli, kun ei tavannut tyttöä. Elina olisi ehken osoittanut kylmyyttä, jonka näkeminen ei olisi tehnyt hyvää.
Niinkuin maanpaosta olisi astunut kodin kynnyksen yli. Äiti syleili kyynelisenä ja isä istui kumaraisena sänkynsä laidalla. Näytti niinkuin olisi tahtonut puhua, mutta sanoja ei löytänyt.
Talon perhe oli asettunut levolle ja huoneissa oli hiljaista. Tuvasta kuului vain vanhan kellon ehtoo tuntien särähtelevät lyönnit.
* * * * *
Kolmisin istuivat he kamarissa ja tunnit vierähtelivät huomaamatta.