— Elina ei siis silloin ole ollut kotonakaan, kun sen piti tapahtua, kuuli Risto äänensä kolkosti sanovan.
Hänen sisällään myllersi. Isä tuossa kertoi rauhallisesti, että Elina ei ole mihinkään syyllinen, ja kehoitti häntä ottamaan Elinan vaimokseen, niinkuin se olisi yksin hänen päätettävänään.
— Ei ole ollut, virkkoi Majamäki. — Olisihan se sopinut tytönkin sanoa heti, ettei olisi niin pitkälle mennyt ja kirjoittaa siitä sinullekin, jatkoi hän.
— Pyysitkö sinä isä häntä selittämään? kysyi Risto.
Hän oli jo saanut tietää, että isä esitti mitään kysymättä tytölle pyyntönsä.
— E-en. Olin sitä mieltä, että tyttö voisi, kyllä kieltää, jos olisi ollut syyllinenkin.
— Ja sittenkin sinä voit niin tehdä, isä! sanoi Risto. — Miten tyttö on kärsinytkään meidän tähtemme!
Majamäki istui synkkänä pöydän ääressä.
Poika varmaankin alkaisi nyt syyttää häntä, ajattelematta, että oli itse suurin syyllinen.
— Minun täytyy mennä heti tyttöä tapaamaan, sanoi Risto ja meni pirttiin katsomaan kelloa. Se oli yhdeksän. Särkässä valvottiin myöhään ja hän voisi vielä tavata Elinan jos pitäisi kiirettä.