Se valmisteli siinä nähtävästi reippaana lähtöään ja puheli äidin kanssa, joka hiljaa valitteli ja näytti huolestuneelta. Miksi hän ei voinut Ristoa jyrkästi kieltää? Sepä se oli. Poika ei sanonut suvun kunnian takia edes lähtevänsä. Omista mielijohteistaan ja uhkapäisyydestään vain. Niin, painoihan häntä syyllisyytensä, mutta olisi hänelle ollut kuitenkin helpompaa, jos olisi poika ottanut suvunkin kunnian huomioonsa.
Miten oli? Eikö se hänelle pyrkinyt vieläkin vain kaikessa etualalle?
Kovinpa sekavaan ympyrään hän oli joutunutkin.
Eiköhän poika ollut muutenkin siellä kasarmilla saanut sotaintoa? Tosinhan tuo läksi vapaustaisteluunkin, vaikka ei ollut silloin kasarmeja eikä muita… Jos koettaisi sille vielä sanoa siitä lähdöstä.
— Talokin tarvitseisi miestä. Majamäen pellot ja vainiot ovat laajat, enkä minäkään enää jaksa.
— Eikö isä ymmärrä, että pellot ja muut eivät silloin merkitse mitään, kun jonkun ihmisen kohtalo kiertyy… niinkuin nyt minunkin. Väistyivätkö entiset Majamäet velvollisuuksistaan?
Tämän sanoi Risto kuin uhalla isälleen. Jos kerran entiset Majamäet olivat kaikessa tunnon tarkkoja, niin miksei hänkin. Saisi nyt nähdä sen isäkin, joka aina siitä suvun kunniasta ja muusta puhui.
Majamäki käveli kartanolle. Väistyivätkö velvollisuuksistaan…? Mitä varten poika niin sanoi? Sen äänessä oli katkeruuteen vivahtava värähdys.
Hm, niin, pellot ja niityt olivat pojalle toinen asia. Suku, ja viimeksi hän, oli taloa laajentanut ja nostanut paikkakunnan suurimmaksi. Nyt se oli pojalle samantekevä, oliko se iso tahi pieni tahi oliko olemassa ollenkaan. Ja tämä näin sen lankeemuksen takia, tytön takia, jota poika ajatteli omakseen. Ei, ei tytön takia. Hänhän oli syytön.
Mistä olisi helpointa löytää syy?