Varmasti siitä, että poika oli pakoitettu kotoaan maailmalle, kasarmiin, outoihin oloihin ja ikävään.
Oli niin hyvä silloin, kun sai olla siltäkin laitokselta rauhassa, välähti Majamäelle. Kun ei ollut enää sotalaitosta. Mutta kaipa sekin välttämätön oli, kun se laitettiin. Niin, eihän se siinäkään… Pojan itsensä olisi pitänyt seista miehenä. Nyt ei käynyt enää Majamäkien kunniasta puhuminen, ainakaan siten kuin ennen.
Mitä entiset Majamäet olisivat tässä asiassa tehneet? Mitä hän itse?
Siihen oli vaikea löytää varmaa vastausta.
Majamäki koetti miettiä.
Hän nyt ei ainakaan olisi katsonut tarpeelliseksi tämän asian vuoksi lähteä vieraalle maalle pahojaan pakoon, muka sovittamaan. Jos hän olisi tehnyt sen kotona, olisi toinen asia. Nyt hän koettaisi tulla mieheksi jälleen, selvittäisi asiat tytön kanssa ja sanoisi hänellekin, ettei olisi sitä tapahtunut toisissa olosuhteissa.
Ja paljastaisi niin oman heikkoutensa, huomasi Majamäki. Kyllä tyttökin sen huomaisi, ehkäpä sanoisi, että miks'et odottanut selvitystä ja ollut mies.
Mutta parasta olisikin tunnustaa heikkoutensa, miehuuttomuutensa, ja aloittaa uudestaan. Hän sanoisi Ristona tytölle: »Tulen varmasti mieheksi ja jos silloin voit tulla Majamäkeen, niin kaikki on hyvin. Mutta jos ei, niin ei, ja sillä hyvä.»
Näillä nykyajan ihmisillä on niin erilaiset tunteet kuin meidän aikaisilla. Sepä se. Poika lähti, ei sanonut muuta voivansa.
Ja ehkäpä onkin oikein, että menee miehistymään. Sovittamaan suvun kunnian samalla kun omankin häpeänsä, vaikka ei sitä omassa mielessään tahtoisikaan. Sillä sitäkään ei käynyt jättäminen toisarvoiseksi asiaksi, vaikka oli näin käynytkin.