Majamäki meni kamariin ja sieltä tupaan. Se oli tyhjä. Kello vain näytti tunteja niinkuin ennenkin.
Äidin kamarissa täytteli Risto reppuaan ja hänkin meni sinne ja istui äänetönnä sängyn laidalle.
Äiti näytti masentuneelta.
— Pian minä sieltä takaisin tulen. Käynpähän miehistymässä ja karistamassa pois niitä kaupungin likoja, koetti Risto puhua rauhoittavasti.
— Kyllä ne olisivat karisseet täälläkin. Jospa Elina nyt edes saisi sinut jäämään, sanoi äiti.
— Pian se Elinakin minut saa sieltä takaisin, jos tahtoo, eikä tiedä, kauanko siellä tarvitseekaan… Saattaa tulla rintamilla kaikki selväksi jo siihen kun perille pääsen.
Äidin hellä huoli säälitti, mutta ei voinut sille mitään.
Puolen päivän jälkeen joutui Risto lähtemään. Vanhukset tulivat saattelemaan, isä Särkän veräjälle asti.
Särkän pihaan tultuaan tunsi Risto melkein polvensa horjahtelevan.
Miten käy? Saisiko hän nytkään tavata tyttöä?
Piharakennuksen ikkunassa näkyivätkin Elinan kasvot, mutta katosivat pian.