Ikkunan alla oli koivu, jonka lehdet pyrkivät hiiren korvalle. Koivun alla lirisi pikku puronen. Vetensä oli se saanut isosta lumi-ukosta, jonka sääret ja käsivarret sulivat kevätauringon paisteessa. Nenänsä ja korvansa se oli jo aikoja sitten menettänyt. Pojat eivät löytäneet edes sen vertaa lunta, että olisivat saaneet uuden nenän lumi-ukolle. Talvi oli mennyt menojaan ja kevään mukana tuli uudet leikit.
Lapsilla oli lupaa koulusta ja kevät loi iloa mieliin. Sirrinkin täytyi saada tuntea kevätriemua. Sen täytyi päästä huoneeseen lentelemään siksi aikaa, kuin Heikki puhdistaisi häkin lattiaa.
Heikki raotti häkin ovea.
Hei! Vilaus vaan, niin Sirri oli lentänyt läpi huoneen ja… pujahti ulos ikkunasta! Voi toki! Kuka olikaan jättänyt ikkunan auki?!
Sirri hyppeli riemuissaan oksalta oksalle. Hän lensi koivun latvasta haavan latvaan, haavan oksilta katajapensaasen. Heikki juoksi hädissään pitkin pihaa häkki kädessä. Viimeisen kerran hän näki Sirrin kuusen latvassa. Sieltä se lehasti lentoon ja katosi kauas metsään.
Heikki viipyi päivälliseen asti Sirriä etsimässä. Vihdoin hän palasi kotiin ja istui toisten lasten kanssa suuren pöydän ympärillä ruokasalissa.
— Heleijaa! Nyt saadaan pannukakkua! kuului yhtaikaa neljästä suusta ja kahdeksan säteilevää silmää loisti ilosta, kun keittiön ovi avattiin.
Vilho siveli kädellä rintaansa näyttääkseen, kuinka pannukakun piti luistaa alas. Anna hyppi tuolillaan. Elsa oli vähällä pistää nenänsä pannukakkulautaselle ja pikku veikon kädestä putosi lusikka pöydälle. Hän nauroi niin, että tusina valkoisia hampaita kiilsi suussa kuin heleä helminauha. Käsiään kurottaen lapset odottivat ruskeata, sokeroitua pannukakkua.
Pikku Heikki yksin istui totisena. Häneltä oli kadonnut ystävä… ja sitä eivät mitkään herkut voineet palkita.
Olihan se hänen oma syynsä. Miks'ei hän huomannut, että ikkunan yläruutu oli auki?