Mutta Sirrillä oli iloisin päivä koko hänen elämässään. Hän lensi ja hyppeli, hän lauloi ja riemuitsi. Hän sai tuhansia tuttavia lintujen maailmasta tuolla suuressa, ihanassa metsässä.
Mutta sitten tuli ilta ja aurinko laski metsän taa.
Metsässä alkoi hämärtää. Linnut lakkasivat laulamasta. Kevätilma tuntui kolealta. Sirri pörristi höyhenensä ja asettihe pyöreänä pikku höyhenkeränä oksalle. Hän asetti pienet varpaansa hyvin lähelle toisiaan ja… nukkui.
Kastehelmi valahti alas oksalta. Sirri säpsähti ja heräsi. Hän joi kastepisaran. Se oli hänen aamukahvinsa. Ja sitten hän ojensi päänsä hakeakseen siemeniä kupista. Mutta kuppia ei ollutkaan. Heikkiä ei näkynyt ja kukaan ei pitänyt huolta Sirristä. Hän oli tottunut asumaan lämpimässä huoneessa ja syömään valmista ruokaa siemenkupista. Sen vuoksi hänen oli nyt niin vaikea itse hoitaa itseään. Töin tuskin Sirri löysi ruokaa suuhunsa. Keväällä ja kesällä saattoi sentään jotenkuten tulla toimeen. Syksy saapui, puista putosi lehdet ja lintujen laulu vaikeni metsässä.
— Vaak, vaak! pani varis lähtien lämpimämpiin maihin. Samaa tietä menivät muutkin linnut. Pikku Sirri vaan istui yksinänsä puun oksalla. Hän oli häkissä syntynyt. Siellä oli aina ollut lämmintä. Siksi ei Sirri älynnyt lähteä pois pohjatuulia pakoon. Hän pörristi vähä väliä höyheniään, ravisteli märkiä siipiään, pisti nokkansa siiven alle, muutteli yhtenään pieniä palelevia jalkojaan. Sirrin oli kylmä. Ja kun talvi tuli, niin Sirriä ei ollut enää.
SAMALLA PELLONPIENTAREELLA.
Päivänkukka kasvoi pellonpientareella ja katseli maantielle suurella keltaisella silmällään. Hän näytti alakuloiselta; ja synkkämielinen hän olikin luonteeltaan. Ihmiset eivät häntä oikein ymmärtäneet. Päivänkukkiahan kasvoi kaikkialla, nurmilla ja teitten varsilla ihmisten jaloissa, ja siksi niitä ei pidetty minään kallisarvoisina kukkina. Moni sanoi niitä »harakanhatuiksi» tahi mokomiksi tietäjä-akoiksi, jotka arvelematta kehtasivat ennustaa milloin totta, milloin valhetta. Ja ihmiset usein tallasivat päivänkukan jalkoihinsa tai repivät sen maasta juurineen ja heittivät sen heti kädestään kedolle kuolemaan.
Harvat hänestä oikein pitivät; aniharvat huomasivat jäykkyydessä ylevyyttä ja hienoutta, säännöllisyydessä kauneutta, väreissä rauhaa ja voimaa.
Päivänkukan ennustustaito, se oli vaan ihmisten keksintöä. Kun päivänkukka joskus ennusti toivoa toivottomalle, uskoa sille, jolta puuttui uskallusta, rakkautta jollekin, joka oli rakkautta vailla, silloin sen sydän värisi osanotosta niin, että kukan lehdet putosivat maahan toinen toisensa perästä. Hän itse ei tahtonut ennustaa, mutta ihmiset pakottivat häntä siihen ja salaisuuksiaan tiedustellessaan tappoivat päivänkukan, huolimatta siitä, oliko hänen ennustuksensa oikea tahi väärä.
Ennustaessaan oli päivänkukka nähnyt toisten riemuitsevan, toisten itkevän, toiset taas hymyilivät ylenkatseellisesti, ja silloin hän olisi niin mielellään suonut osaavansa puhua. Hän olisi joskus tahtonut lausua ihmisille sydämmensä hiljaiset mietteet, mutta hän saattoi vaan kuiskata, ja hänen kuiskauksensa oli niin hiljainen, että ani harvat sitä ymmärsivät.