Oli keski kesä. Päivänkukka seisoi muitten joukossa juhlallisen tyynenä ja arvokkaana. Silloin yleni hänen rinnallaan, ihan kuin samasta juuresta kasvaneena, pieni sininen kellokukkanen. Joka ainoa tuulen henkäys tempasi kellonnuoraa, ja tuo kevyt kello heilui ja keikkui edestakaisin ja soittaa kilkatti päivänkukan korvansuussa, niin että tämä vavahteli hermostuneena.
Kellokukan luonne oli aivan toista laatua kuin päivänkukan. Hän oli iloinen, häilyväinen ja siihen määrin avomielinen, että jokainen, ken vaan tahtoi, saattoi nähdä hänen syvimpään sydämmeensä asti. Herttainen hän oli myöskin, tuo pikku, sinikello, joka nyökkäili pienoista päätään joka suunnalle. Mutta tyhjä hän oli; ei kastepisarakaan löytänyt lymypaikkaa hänen terälehdillään. Ei hänen tyhjässä päässään ollut mitään muuta kuin pitkä keltainen nokka.
Siksipä hän ei ollutkaan liioin viisas, olipahan vaan hieman nenäkäs toisinaan. Utelias hän oli myöskin. Joka ainoa ohi kulkeva ihminen, jokainen lehti, jota tuuli lennätti, joka ainoa korsi, joka kasvoi ympäristöllä ja jokainen pikku elävä, jonka hän näki maassa matelevan, teki hänet levottomaksi. Alinomaa kellokukkanen soittaa kilkatti päivänkukan korvan juureessa pyytäen häntä kertomaan jotain uutta.
Päivänkukan olisi hänen mielestään pitänyt nähdä koko maailma suurella silmällään. Mutta eihän päivänkukka tahtonut uskoa havaintojaan tuollaiselle tuulihatulle, joka seisoi suu auki kaiket päivää.
Päivänkukka ei enää saanut hetken rauhaa pellonpientareella, ja hän olisi mielellään hiukan siirtynyt syrjään sovinnon vuoksi, mutta hän ei voinut hypätä tiehensä yhdellä jalalla, ja useampia hänellä ei ollut.
Päivänkukalla ja kellokukalla oli molemmilla hyvät puolensa. Toiset pitivät enemmän kellokukasta, toiset päivänkukasta. Mutta toistensa seurassa ne eivät viihtyneet, eivät ainakaan samalla turvekokkareella, sillä ne eivät ymmärtäneet toisiaan, ja niillä oli erilainen luonne. Mutta koska kohtalo oli asettanut ne saman pellon pientareelle, niin ne koettivat vaikuttaa toisiinsa niin hyvin kuin voivat; ja siksi he ystävällisesti nyökkäsivät päätä toisilleen Tuo vakavampi ja lujaluontoisempi päivänkukka antoi kellokukalle viisaita neuvoja ja herätti hänessä jaloja ajatuksia, ja niin hänestä vähitellen katosi liiallinen häilyväisyys. Hän oli aikaa voittain kasvanut suuremmaksi ja saanut enemmän ikää sekä järkeä päähänsä, ja se oli hänelle kaikin puolin eduksi.
Kellokukka puolestaan sai päivänkukan joskus remahtamaan raikkaaseen, sydämmelliseen nauruun, joka oikein mieltä virkisti, ja silloin päivänkukka näytti niin iloiselta ja raittiilta, kun hänen valkoiset lehtensä loistivat kirkkaina päivänpaisteessa.
Eräänä päivänä tuli pellolle mies suuri viikate olalla. Kun kellokukka näki viikatemiehen uhkaavasti häilyttävän asettaan heinikossa, niin hän soitti levottomasti pelottaakseen häntä pois. Hän oli nuori ja olisi mielellään tahtonut vielä hetken aikaa elää. Mutta päivänkukka oli jo elänyt tarpeeksi. Hän oli väsyksissä ja tahtoi mielellään laskea levolle uutta kesää odottamaan. Sen vuoksi hänestä oli mieluisempaa kaatua keskellä kesää joutuakseen lammasten ravinnoksi, kuin kuihtuen odottaa syksyn halloja.
PIKKU KAARLO.
Kaarlo tahtoi olla isänsä kaltainen kaikin puolin. Isä oli pitkä. Hän tahtoi myöskin kasvaa pitkäksi. Monta kertaa päivässä hän mittasi itseään asettumalla selkä suorana ovenpieleen, johon isä oli vetänyt viirun silloin kuin Kaarlo täytti viisi vuotta. Kasvaminen kävi niin hitaasti Kaarlon mielestä. Kerran hän ei muistanut vähään aikaan mitata, ja kun hän sen jälkeen asettui mittamerkin alle, niin päälaki olikin puolta tuumaa korkeammalla kuin viiru. Silloin Kaarlo iloissaan heitti kolme kertaa kuperikeikkaa salin lattialla; niin hauska hänestä oli kasvaa isän pituiseksi.