Isällä oli kultareunuksinen univormu ja miekka vyöllä. Pikku Kaarlo asteli uljaasti pitkin pihaa puusapeleineen ja paperikypäri päässä. Hän komensi kanoja ja kanat lähtivät huutaen ja kaakottaen pakoon, sillä he huomasivat että Kaarlo oli heitä mahtavampi. Ei edes kukko uskaltanut tehdä vastarintaa. Hän, joka muuten kyllä osoitti mahtiaan kanapihassa, läksi Kaarlon tullessa kiiruimman kautta käpälämäkeen.
Kerran näki Kaarlo palavan sikarinpätkän tiellä. Hän meni lähemmäs katsomaan.
— Sepä mainiota! Oikea sikarinpätkä, ja valmiiksi sytytettykin!
Kyllä kai se mahtaa maistua makealta, koska isä aina polttaa. Ei pannukakkukaan taida olla niin makeata; isähän aina ottaa sikarin syömästä päästyä, tuumasi Kaarlo ja pisti sikarin suuhunsa. Ja niin astui hän pitkin askelin eteenpäin pitäen sikaria etu- ja keskisormen välissä.
Harakat aidanseipäissä nauraa räkättivät pikku herralle. He eivät olleet koskaan nähneet niin pienen miehen suussa sikaria, ja siksi se näytti heidän mielestään niin hullunkuriselta.
— He—hei sitä herraa! Nauttikaa terveenä! huusi yksi harakkaparvesta ja keikutti useita kertoja pitkää häntäänsä.
Kyllä minä näin sikarinpätkän tiellä ennen sinun tuloasi, hyvä herra. Mutta minäpäs en huolikaan mokomista herkuista. Harakka sikari suussa! Sepä näyttäisi hullunkuriselta! Nauti terveenä, nauti terveenä! Näin räkätti harakka tehden joka kerta niin syvän kumarruksen, että häntä keikahti pystyyn.
Kaarlo ei ollut kuulevinaankaan harakkain naurua. Hän kulki vaan tietä pitkin ja puhalteli isoja savupilviä sikaristaan. Hän oli luulevinansa, että sikari maistui hyvältä. Mutta surkea loppupa siitä tulikin. Kun Kaarlo oli vähän aikaa polttanut, niin hänestä tuntui aivan kuin olisi hän saanut oksennusjauhoja. Vihdoin pojalta pääsi itku ja hänen täytyi käydä maata, eikä saanut edes syödä pannukakkua eikä rusinasoppaa päivälliseksi. Niin kipeä hän oli sikarin takia.
— Hyi, kuinka isä saattaakaan pitää tuollaisesta? Ja minkähän tähden hän ei siitä sairasta? Kukaties hän sittenkin on kipeä tupakista, vaikkei hän ole sitä huomaavinaan, hän kun on iso ja vahva ja oikea mies, ajatteli Kaarlo poika.
Siitä hetkestä Kaarlo ei pannut sikaria suuhunsa. Hän ei tästä lähin ollut näkevinäänkään mokomia makupaloja, vaikka niitä olisi ollut isot joukot maantiellä.