Kerran Kaarlo näki isänsä astelevan syvissä mietteissä pitkin lattiaa. Hän asettui ovensuuhun ja katseli tarkasti isän päätä. Poika ei oikein tiennyt, tohtisiko sanoa isälle mitä mielessä oli. Mutta silloin isä pysähtyikin ja kysyi ystävällisesti Kaarlolta:
— No, poikaseni, onko sinulla mitään asiaa isälle?
— Isä hoi, sanoi silloin Kaarlo rohkaistuneena. — Minkätähden sinulta on lähtenyt tukka päästä?
— Katsos, lapsi kultani, ankara työ ja suuret huolet sen ovat tehneet.
— Vai niin, ajatteli pikku Kaarlo — työ ja huolet.
Työtä hän kyllä voisi ruveta tekemään, mutta … huolet, mistähän niitä saisi? Ja mitähän ne huolet oikein ovatkaan?… Kuinkahan Kaarlo voisi saada itselleen huolia?
Nyt päätti Kaarlo ruveta oikein työtä tekemään. Siitä päivästä hän nähtiin myötäänsä juoksemassa.
Hän juoksi edestakaisin, ristiin rastiin, niin että hiki tippui otsasta. Juokseminen oli hänen mielestään työtä, sillä kun Pelle ruuna kerran oli kärrien eteen valjastettuna juossut pitkän matkan, niin tallirenki sanoi:
Tänään on Pelle ollut työssä koko päivän.
Isä oli tullut kaljupäiseksi työstä, ja pikku Kaarlo tahtoi myöskin tulla kaljupääksi, ja siitä syystä hän teki työtä niin että hänen vaaleat pikku kiharansa löyhkyivät tuulessa.