Mutta — hiukset eivät lähteneetkään!
Maanantaipäivän sanomalehti oli tullut. Isä istui sanomalehteä silmäillen ja lausui äidille:
Kuulehan äiti, Kaarlo pitäisi panna veistokouluun. Siellä hän saisi sopivaa ja terveellistä työtä. Poika on viisivuotias, ja sillä ijällähän lapset jo pääsevät veistokouluun.
Taas kuuli Kaarlo puhuttavan työstä. Niin, sinne kouluun hän tahtoi niin mielellään mennä!
Sanottu ja tehty! Seuraavana päivänä oli Kaarlo jo veistokoulussa ja sahasi kaikin voimin. Jos joku lähestyi Kaarloa kysyäkseen hänen ikäänsä tahi muuta sellaista, niin Kaarlo reippaasti kertoi: minä teen työtä, sillä minä tahdon tulla kaljupääksi niinkuin isäkin on.
Pikku Kaarlo juoksi, hän teki työtä, hän oli kiltti poika. Koulussa hän menestyi hyvin. Mutta eräs asia ei tahtonut oikein onnistua: hän ei tullut kaljupääksi niinkuin isä oli.
MIIRIN KUOLTUA.
Kissa nukkuu nurmikolla.
Nyt on hiirten hauska olla.
Hiirimuori piipottaapi:
»Nytpäs aittaan mennä saapi,
Viedä voit ja juustot sieltä
Kysymättä Miirin mieltä.»
Hiirivaari harmaanuttu,
Miiri vainaan vanha tuttu
Hiipii luokse hiljaisesti:
»Kuolikos tuo totisesti?
Vai lie viekas väijymässä
Kynnen kärjet käppyrässä?»
Pois on Miiri elämästä,
Hiiren lasta väijymästä,
Kynnen kärjet kangistuivat,
Vanhat vihat unhottuivat.
Nuoret hiiret luona Miirin
Asettuupi pieneen piiriin.