Hiiren lapset lystiksensä
Lauloi laulun Miirillensä:
»Nuku, nuku, Miiri kulta,
Elon päivät päättyi sulta.
Paljon meitä vahingoitit,
Isänkin sä joskus voitit.
— Nyt ei Miiri meitä haittaa,
Rientäkäämme kohden aittaa!»
LINTUHÄMÄHÄKKI.
Oli kerran lintu, joka lensi niin korkealle kuin siivet kantoivat. Hän liverteli pilvien tasalla ja hänen laulunsa oli iloisaa, sillä rinta oli täynnä riemua.
Talvisin hän asui etelän lehdoissa ja kevään tultua hän liiteli yli aavain merten pohjolaan kesää viettämään. Siellä lintu rakensi pesän itselleen, ja hänellä oli toveri, samallainen kuin hän itsekin. Nuo kaksi olivat erittäin hyvät ja uskolliset ystävät.
Niin he liitelivät monta vuotta yhdessä yli merien ja maitten.
Oli kerran kevät. Ilma etelässä lämpeni ja päivät kävivät helteiseksi. Silloin lintujen mieli taas alkoi palaa pohjolan vilpoisiin havumetsiin. He odottivat tuulen tyyntymistä, sitten päättivät lähteä matkalle. Vielä yhden yön halusivat he levätä rauhassa ja nukkuivat samalla oksalla kastanjapuun latvassa.
Yö pimeni. Silloin hiipi pitkin puun runkoa hämähäkki. Se oli nyrkin kokoinen ja myrkyllisempi käärmettä. Tuo oli lintuhämähäkki, joka elää etelän metsissä. Ääneti ja hitaasti kulki se pitkillä jaloillaan, se kohosi yhä korkeammalle, kunnes oli päässyt latvan huippuun. Sieltä alkoi se laskeutua oksalta oksalle sitkeätä limaista lankaa pitkin, jota kehräsi laskeutuessaan. Sillä oli sadat silmät, joilla se ahnaasti vaani saalista. Se tarkasti joka oksan, ja samalla sen verenhimo kiihtymystään kiihtyi. Vihdoin hämähäkki huomasi nuo kaksi, jotka nukkuivat pää siiven alla.
Se laskeutui niitä kohden salaa ja varovasti, kuin rosvo ainakin, sieppasi toisen linnuista ja kietoi ruman ruumiinsa hänen ympärilleen. Hämähäkki puristi kahdeksan karvaista jalkaansa niin lujasti linnun ympärille, että hän tuskin ennätti värähtää tuskasta… Ja sitten hämähäkki alkoi työnsä.
Hän imi, kunnes linnun sydänveri oli ehtynyt.
Mutta tämä oli tapahtunut niin nopeaan, että lintu tuskin, ennätti herätä tuntoihinsa. Hän kuoli uneksien uudesta keväimestä, ihanammista lauluista tuolla puolen pilvien, metsistä, meristä ja laaksoista, ihanimmista, mitä hän milloinkaan oli nähnyt.