Toinen lintu kaipasi kauan ja katkerasti toveriansa. Vihdoin alkoi hänkin nähdä ihanaa unta uudesta keväimestä; ja sitten hän ei enää tuntenut kaipausta.
Mutta hämähäkki hiipi yhä edelleen lehdoissa väijyen saalista. Ei hän oikeastaan ollut paha, tuo hämähäkki parka, mutta hän oli nälkäinen, suunnattoman nälkäinen, ja ruokahalu kasvoi syödessä. Sääli hämähäkkiä, joka ei ymmärtänyt paremmin, vaan sammutti janoaan pikkulintuin verellä.
PIENI SANOMALEHTIMIES.
Pojan nimi oli San Stefano Fortepiano Lagerlöf. San Stefanon nimen hän oli saanut siitä rauhanliitosta, joka hänen syntymävuotenaan v. 1878 päätti Turkin sodan, ja Fortepiano oli isän mielestä ikäänkuin musiikkia, jotapaitsi se hyvin soveltui loppusoinnuksi San Stefanoon.
Rovasti oli kyllä ristiäisissä arvellut, että pojalla suureksi tultuaan voisi olla vähän vastusta noista hieman kummallisista nimistään, mutta siitä ei isä ollut millänsäkään.
Fortepiano itse ei sanonut sanaakaan sillä kertaa; hänen täytyi säästää lausuntonsa siksi kuin oli oppinut puhumaan.
Kotioloissa häntä nimitettiin Fortepianoksi, sillä se oli äidin mielestä niin kaunis.
Vuosien vierressä varttui pojan järki, ja samalla hänessä vakaantui oma mielipide tuosta nimikysymyksestä. Niinpä hän muutamana päivänä hämmästytti vanhempiaan sillä selityksellä, ettei hän muka tahtonut olla mikään Fortepiano. Häntä piti nimitettämän Stefanoksi tahi Tapaniksi. Sen nimen osaavat ihmiset edes oikein lausua. Kymmenen pitkää vuotta oli Fortepiano raukkaa kutsuttu mitä hullunkurisimmalla nimellä. Isä oli miltei ainoa, joka tunnollisesti lausui tuon pitkän nimen alusta loppuun. Äiti sanoi häntä »Pienoisekseen», mummo »pikku Pienaksi», setä »Vörtipienaksi», serkut huusivat hänelle: »Forte», »Piano» ja »Pianissimo». Ja katupoikain suussa, he kun lauloivat ja soittivat tuota onnetonta nimeä, sai se sitäpaitsi lukemattomia muotoja ja muotojen vivahduksia.
Tämä nimien moninaisuusko vai mikä lie ollut syynä siihen, että Tapanilla oli omituinen halu nimitellä esineitä. Kirjoilla, kynillä, mustepullolla, leikkikaluilla, kaikilla oli omat nimensä. Yksinpä takin napitkin olivat saaneet kukin erityisen nimen, paitsi molemmat takanapit, jotka saivat yhteisen Aleksanteri I ja Aleksanteri II. Saksien nimi oli Herkules ja vyötä kutsuttiin Priimukseksi.
Tapani oli käynyt alkeiskoulua Marianhaminassa, ja koska hänellä sattui olemaan »hyvä pää», niin hän sai pitkittää opintojaan Helsingissä.