Tuossa uudessa koulussa tuli muuan pojista hänen luokseen ja kysäsi:
— Sinäkö se olet Tapani Lagerlöf?
— Minä se olen.
— Ihmiset sanovat, että sinun nimesi on Fortepiano!
— Niin on, sanoi Tapani. Ja eiköpä se liekin yhtä hyvä kuin joku
»Svinhufvud», »Brandstake» tahi »Husgafvel». Muuten minua sanotaan vaan
Tapani Lagerlöfiksi.
Hän näytti olevan aika poika.
Pojat koulussa oppivat pitämään Tapania arvossa ja hän oli kelpo toveri. Sen he huomasivat hyvissä ajoin ja siksipä hän saikin tässä koulussa pitää Tapanin nimen.
Kaarlo Lindstedtistä ja hänestä tuli hyvät ystävät. Heidät nähtiin usein yhdessä. He olivat päättäneet tulla kelpo pojiksi, ja siinä päätöksessään he pysyivätkin. He osasivat hyvin läksynsä, käyttäytyivät siivosti ja voittivat opettajain sekä toverien luottamuksen.
Mutta heillä oli muuan salaisuus. Koulupojat olivat uteliaat ja koettivat arvata, mikä se olisi.
— Ehkä ne »lunttaavat» yhdessä, arveli joku.