Sarvet täytettiin siis uudelleen, ja iloiset vieraat joivat lapsennimittäjäisiä kuun paisteessa.
RIIMUKIRJOITUKSET.
Äiti oli orjatar. Hän kuoli pian, ja Kypärätär sai sitten kasvaa yksinään isän kodissa. Tyttö seurasi isäänsä, kun tämä meni metsään halkokirveineen, ja istui kahareisin hänen edessään, kun hän ratsasti kyliin markkinoille. Pitkinä talvipuhteina, kun hän nojasi hänen polveensa ja kopeloi hänen tuuheata partaansa, opetti isä häntä punomaan joutsenjänteitä ja veistämään nuolia. Hänen ei tehnyt lainkaan mielensä kursia nukkeja kankaanpalasista kuten muiden tyttöjen, vaan oli hänen suurin ilonsa istua nahkasilla tulen ääressä ja käännellä isänsä miekkaa, joka oli häntä hyvän joukon pitempi.
Mutta kohtalottaret käyttelevät oikullisesti valtaansa. Vaikka Torgrim aina olikin hyvä tyttärelleen, synkkeni hänen mielensä kuitenkin yhä enemmän siitä surusta, ettei hänellä ollut poikaa, joka perisi hänen sota-aseensa ja talonsa ja tuottaisi suvulle kunniaa. Hän hautoi pimeitä aatoksiaan. Orjat surivat hänen kanssaan, eikä hän saanut kauvemmin rauhaa kotonaan.
Päivänä muuanna otti hän kirveensä, kuten tavallista, ja lähti metsään, ja tytär seurasi häntä. He tulivat koivuviidakkoon, joka oli niin tiheä, että tytön hiukset takertuivat oksiin. Aurinko paistoi niin kauniisti läpi koivujen lehväin ja hänen aaltoilevan, vaalean tukkansa, jota hän paraillaan irroitteli varvuista, että kaikkien olisi pitänyt hyppiä ilosta. Mutta Torgrim kulki eteenpäin taakseen katsahtamatta. Kun tyttö huuteli häntä, ei hän saanut vastausta, ja siitä hetkestä ei Torgrimia enää milloinkaan nähty.
Tyttö samoili yhä ympäristössä kuten ennenkin, ja kylpi lumessa, tullakseen vahvaksi. Yhtä niistä iloisista vieraista, jotka olivat istuneet juomaseurassa silloin, kun häntä kannettiin kypärässä, sanottiin Torvald Hjaltenpojaksi. Hän oli oiva sadunkertoja etäisestä Islannista, ja vaikkei hän itse osannutkaan runota, oli hän kuitenkin erinomaisen tietorikas. Eräänä päivänä osui hän vaelluksillaan jälleen taloon, ja hän kertoili kauvan tytölle tämän isästä ja Manalan varjoista. "Minä lähden häntä etsimään vaikka kuolleitten mailta", vastasi hän Torvaldille, kun tämä oli vaijennut, ja riensi niin oikopäätä metsään.
Käveltyään koko päivän, poimi hän marjoja pahimpaan nälkäänsä, mutta lepäämistä ei hän vieläkään ajatellut. Hän kaikkoni yhä kauvemmaksi elävitten ilmoilta; puutkaan eivät enää jaksaneet kasvaa, vaan kyhjöttivät ne siinä harmaina ja kääpiömäisinä. Sammal ei enää muodostanut kiviä pehmeiksi istumasijoiksi, maata peitti santa, ja kallionjärkäleitä törrötti kaikkialla hujan hajan. Mutta silloin hän havaitsi kulkevansa kalpean joukkion ympäröimänä, ja ilma oli viileä kuin lähteen yllä. "Te olette kuolleita", kuiskasi hän ja alkoi vavista.
Tästä tuli nyt kulkea alaspäin, yhä alaspäin kosteiden kallioiden välitse. Alimmat porrasastuimet muodostivat avaran piirin, korkeina kuin penkit, ja niille istuutuivat kalpeat haamut tutkittaviksi ja tuomittaviksi. Alhaalla syvyydessä pauhasi pikimusta virta sähisevin vaahdoin, ja sen toisella puolen tungeskeli haamuja tiheässä, pää pään vieressä, niin pitkälle kuin silmä kantoi tässä hämärässä. Tyttö ei kuitenkaan tuntenut itseään aivan avuttomaksi, sillä hänen kupeellaan kävi nainen, jonka katse oli ystävällinen kuin kuunpaiste Torgrimin tuvassa.
"Näin pienessä lapsessa ei ole mitään tuomitsemista", sanoi hän ja sysäsi Kypärättären ohi penkkirivien toisten lasten joukkoon. "Katsokaahan, hänen sormensa ja suunsa ovat vielä punertavansiniset marjoista, joita hän juuri äsken käyskenteli poimimassa."
Lasten kalpeus pelästytti tyttöä aluksi. Mutta heistä paistava valo oli viattoman onnen hohdetta, ja pian alkoi hän leikkiä heidän kanssaan ja taputella heitä vaapukkain värjäämillä sormillaan. "Mikä sinun nimesi on?" kysyi hän siltä, jota hän piteli kädestä. Hän vastasi: "Ehkä on minun nimeni Unhe". Ja lähinnä seisova vastasi myös: "Nimeni lienee Unhe".