Valkeana kuin liitu ratsasti nyt Hel, Manalan julma kuningatar, pitkin toista rantaa kolmijalkahevosellaan. "Minun silmäni ovat terävämmät kuin muiden", huusi hän yli veden, "ja minä näen kyllä, ettet sinä kuulu tänne, lapsukainen. Ketä sinä etsit? Jos isääsi etsit, niin istuu hän Odinin salissa, jos hän on miekkaan sortunut tai heittäynyt alas sukunsa surmankalliolta, ja Valhallaan on naisten vaikea päästä. Mutta onko hän nyt sitten Odinin luona tai minun, niin toivon minä yhtä, sitä nimittäin, että hänkin saisi pian nimekseen Unhe, hänkin."
Ja syöjätär nauraa hohotti niin että kaiku vyöryili rotkoissa.
Kypärätär oli kätkenyt kasvonsa ystävällisen naisen vaatteisiin, sillä nainen seisoi yhä hänen vieressään, mutta nyt hän heitti kauhistuneena hänestä irti ja pakeni askelmia ylös. Hän kyyristeli ja juoksi ja lipui vastaantulijain kylmäähuokuvain viittojen ja käärinliinain alitse, niin että ne hiipoivat hänen selkäänsä. Kukaan ei estänyt häntä kulkemasta, sillä hänhän oli lapsi. Huomaamatta pujahti hän vihdoin puiden sekaan vapaan taivaan alle.
Yö ei ollut niin pimeä, ettei hän olisi tietä löytänyt, mutta tuli jo täysi päivä, ennenkuin hän ehti kototaloonsa.
Orja istui kynnyksellä ja juotti maitokulhosta tarhakäärmettä, joka asusteli nurkan alla ja joka usein longerteli aina liedelle asti.
Kun orja oli hetkisen kuunnellut Kypärättären kertomusta, puhui hän käärmeelle puoleksi laulaen: "Viisas eläin, lapsi on nukahtanut metsään ja nähnyt unta kaikesta siitä eriskummallisesta tiedosta, mitä tuo islantilainen eilen hänelle lasketteli. Vaan kuka tietää? Ehkä oli siinä sentään vakavampikin kysymyksessä kuin pelkkä uni. Siitä ei sovi sellaisen tietämättömän orjaraukan kuin minun lausua mitään. Mutta raskaalta vain tuntuu, että niin hyvän isännän kuin Torgrimin kohta pitää ainiaaksi vaipuman unholaan."
Islantilainen kuuli hänen sanansa ja paljain päin kiiruhti hän tuvasta ja vastasi: "Sinä puhut niinkuin parhaiten ymmärrät, rakas orja. Mutta nyt on riimukirjoitus tullut meille Odinilta, ja se on viisain ja suurin lahja, minkä hän on meille koskaan antanut. Sen rinnalla eivät kulta ja rautakaan maksa mitään. Tyhjiä hautakiviä oli täällä paljon, mutta riimukirjoitukset tulevat nyt koristamaan kiviä kuin lehdet puuta, ja nyt voivat kuolleetkin puhella kanssamme. Voitonriimut, lakiriimut, runoriimut, sukuriimut, terve teille, sillä te olette surmanneet unheen."
Hän kutsui orjan mukaansa ja riippakoivun alle veden reunaan nosti hän pystyyn kiven Torgrimin muistoksi. Piirrettyään mielestään sopivat riimusanat kiveen, suuteli hän Kypärätärtä otsalle ja meni matkaansa.
Sitten istui tyttö mielellään iltaisin ruohossa muistokiven juurella, ja kun hän alkoi ymmärtää riimupiirrosten voimaa, täytyi hänen itkeä ilosta. Sillä ohikulkijat pysähtyivät ja lukivat kaikuvalla äänellä: "Kypärätär pystytti kiven isälleen Torgrimille, kuuluisalle taponpojalle. Jokainen, joka käy tästä ohi, lukekoon hänen nimensä ja painakoon sen mieleensä."