Kun Kypärätär tuli neljäntoista vanhaksi, pani hän isänsä kypärän päähänsä ja otti hänen kilpensä ja keihäänsä ja ratsasti Uppsalaan.
Ruohoisalla sukukummulla istui siellä nuorukainen, joka näytti yhtä vanhalta kuin hänkin. Hänen ulkomuotonsa oli kova ja uhmaileva, ja kerran leikkiessään oli hän saanut iskun juomasarvesta, mistä oli jäänyt yli nenän ulottuva arpi.
"Hyvää huomenta, Kilpineito", tervehti hän. "Eikö sinullakaan ole ystävällistä sanaa sanottavana sille, joka istuu isänsä hautakummulla ja huutaa perintö-oikeuttaan? Isäni Olavi ja hänen veljensä Eerikki hallitsivat kuninkaina yhteisesti koko svealaisten valtakuntaa."
"Kuka sitten on nyt kuninkaana, ellet sinä?" kysyi tyttö.
"Minä olen Styrbjörn ja minua he eivät tahdo kohottaa kilville ja minulle he eivät tahdo osoittaa kunnioitustaan", huokasi hän katkerasti. "Kivin ja iskuin ajoivat he minut äsken pois käräjäpaikalta, koska he eivät halunneet näin nuorta kuningasta."
"Onko Eerikki viisas ja voittoisa?" kysyi tyttö ja laski keihäänsä poikkipäin hevosensa selkään ja odotti.
Styrbjörn ei vastannut mitään, mutta viha punasi hänen otsansa, ja hän hypähti seisaalleen kädet nyrkissä. Silloin sanoi tyttö: "Nyt näen, että Eerikki on viisas ja voittoisa, ja siksi onkin hän oikea mies meitä hallitsemaan, mutta sinä olet kopea ja pahansisuinen. Parasta on, että sinä pyydät häneltä muutamia suuria laivoja ja purjehdit viikinkiretkille." Sitten ratsasti tyttö edelleen kuninkaankartanoon.
Styrbjörn noudatti hänen neuvoansa. Illalla, kun kaikki olivat koossa, astui hän saliin. Eerikki Voittoisa istui kunnia-istuimellaan päivänpaahtamana, korkeana ja miehekkään kauniina, ja leppein sanoin lupasi hän Styrbjörnille kuusikymmentä täysin varustettua laivaa. Mutta Styrbjörn ei huolinut edes kiittää, vaan murjotti yhtä synkkänä paikallaan.
Kauvimpana päätyseinän lähellä seisoi kaksitoista valittua kilpineitoa. Kypärätär oli jo otettu heidän joukkoonsa kahdentenatoista ja nuorimpana. Monen sotakarhun kasvot kirkastuivat, kun he katselivat näitä suloisia olentoja, mutta kilpineidot eivät kiinnittäneet lainkaan huomiotansa sotureihin, vaan pakisivat iloisesti keskenään aseistaan ja hevosistaan, jotka tömistelivät tallissa.
Kun Styrbjörn hyvästiä heittämättä asteli ovea kohti ja kulki kilpineitojen loistavan parven ohi, kääntyi hän Kypärättären puoleen ja sanoi: "Ikävä on karkoitetun kuninkaanpojan keinua yksinään myrskyävillä aalloilla. Seuraa minua, keihäsneito!"